keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Kun äiti huutaa.

Apua. 

Mitä mulle on tapahtunut? Onko se väsymys, arkiyksinhuoltajuus vai henkinen romahdus? Yhä useammin ja useammin huomaan huutavani esikoiselleni, 3 vuotiaalle maailman ihanammalle tytölle, joka tutkii innolla tätä maailmaa, käyttää mekkoja joka päivä, leikkii poneilla ja legoilla, käy itse vessassa, syö ja pukee itse, tanssii, laulaa, maalaa, kertoo tarinoita, nostaa pikkuveljensä pudonneita leluja. Halaa. Pussaa ja silittää. Kertoo rakastavana minua. Ja minä huudan. 

Voi helvetin helvetti. Miten tähän on tultu? Miks yksi kahden euron teippirulla on huudon arvoinen? Miksi korotan ääntäni, kun lapseni ei toimi niin kuin MINÄ haluan? Miksi kiristän hampaita ja kiroilen mielessäni, kun toinen on vain väsynyt eikä uni tulekaan heti?

Mua itkettää. Mua itkettää minun kamala käytös esikoistani kohtaan. Äiti imettää nyt. Oota hetki, käyn alexin kanssa pissalla. Oota rakas, laitan alexin nukkumaan. Oota, mä en voi nyt. MITÄ sä teet? Ei tuota mekkoa riisuta noin. Herra jumala etkö sinä näe että pesen alexin pyllyä. En voi just nyt avata sitä vetoketjua.

En osaa olla kahden äiti. Alex sitä ja Alex tätä. Olivia odota. 

Odota rakas vielä hetki, kunnes äiti ottaa järjen käteen ja palaa myös sinun täyspäiväiseksi äidiksi. Minä rakastan sinua. Anteeksi. 


Rakas, katso minua.
Näetkö, minä rakastan sinua.
Rakastan hentoja hiuksiasi,
Rakastan sinisiä silmiäsi.
Rakastan pieniä käsiäsi,
Rakastan punaisia huuliasi.

Rakas, katso minua.
Näetkö, minä rakastan sinua.
Rakastan tapaasi puhua,
Rakastan ääntäsi, kasvojesi ilmeitä, 
Rakastan, kun keksit ihmeitä.

Rakas, katso minua.
Näetkö, minä jumaloin sinua.
Anteeksi, jos en ole aina läsnä.
Anteeksi, jos en ole tässä.
Anteeksi, kun pyyhin kyynelen jo poskille kuivuneen.
Anteeksi, että korotan ääntäni,
Kun haluat minun vain kääntävän päätäni.
Anteeksi, jos itket tähdeni, 
Anteeksi, jos luulet minut lähteneen.

Rakas, katso minua.
Näetkö, en olisi mitään ilman sinua. 

(Runo on minun käsialaa)

41 kommenttia:

  1. Tunnistan niiiiin ton tunteen! Meillä esikoinen täyttää huhtikuussa 3 v ja kuopus juuri 2 kk. Toinen koittaa olla iso tyttö vaikka on pieni ja yrittää sopeutua siihen että täällä on nyt yks joku vie äitin huomion ja kun protestoi tätä niin äiti korottaa ääntä, vaatii käyttäytymään niin kuin äiti haluaa ja käskee monta kertaa odottamaan. Ja tämän jälkeen esikoisella ja äitillä on paha mieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä <3
      Olivia täyttää kuukauden päästä 3 eli melkein samanikäisiä ovatkin. Niin isoja, mutta oikeasti pieniä tyttöjä :( paha mieli on, tekisi mieli herättää ja kertoa, miten paljon häntä rakastan. Miten en halua huutaa enää. Pyydän aina anteeksi, mutta jos päivän aikana pitää pyytää 5 kertaa anteeksi samasta asiasta niin kyllä mun pitäisi katsoa jo peiliin :(

      Poista
  2. Hei älä syyllistä itseäsi!! En usko, että on olemassa äitejä, jotka eivät huutaisi. Minulla on vain yksi lapsi ja huudan silti hänelle - joskus syyllisyyteen asti. Huonoja päiviä on ja elämä äitinä on morkkiksen kanssa elämäistä. Jaksamista ja hei, Olivia ymmärtää, että pikkuveli tarvitsee myös äitiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Selina <3 tällä hetkellä vaan vaikeaa olla syyllistämättä, kun oon ollu koko päivän ihan kamalan kireällä ja kaikki ärsyttää. Olivia ymmärtää tottakai, mutta minunkin pitäisi ymmärtää, että hän on itsekin vielä niin pieni :( itkua tässä tihrustan. Ennen alexia en koskaan huutanut Olivialle. En koskaan. Meidän kotona ei huudeta, meillä puhutaan, selitetään, kerrotaan. Ja nyt huudetaan :(

      Poista
  3. Minä olen monesti varsin lyhytpinnainen äiti. Olen yrittänyt parantaa tapani, mutta silti syyllistyn helposti ääneni korottamiseen. Ja monesti vielä valitsen sanani väärin. Niin tuttu tunne! Älä turhaan syyllisty, et ole yksin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Taru kommentistasi. On tosi helpottavaa tietää ettei ole täysin yksin näitten tunteiden ja huutojen kanssa. Tsemppiä sinulle sinne raskauden ja uhmailun kanssa!

      Poista
  4. Voin vain kuvitella tuon, mutta vaikka on yksi lapsi...niin valitettavasti tulee hänelle korotettua ääntä. :( siitä tuleekin hyvin hyvin syyllinen olo :(
    mutta epäilen ettei sellaista äitiä ole joka ei koskaan huutaisi lapsilleen, oli lapsia yksi tai useampi!

    tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en koskaan aikasemmin korottanut Olivialle ääntäni, meidän perheen motto on ollut, että meillä ei huudeta. siksi olenkin niin pahoillani omasta käyttäytymisestä, kun se muutos on tullut nyt alexin myötä.
      kiitos sinulle kommentistasi, vertaistuki täällä on aivan mieletön. enpä olisi uskonut, että yöllä hetken mielijohteesta kirjoitettu avautuminen saa aiakseksi näin paljon viestiä teiltä ihanilta lukijoilta. kiitos

      Poista
  5. ♡ olipa hieno postaus. Juuri tästä tykkään blogissasi, ettet piilota niitä normaaleja tunteita ja arjen haasteita sinne shoppailujen ja nättien juttujen alle.

    Ja älä huoli, vielä tulee hetki kun molemmille pystyy jakaa huomiota melkein saman verran. ♡

    Ja oot huippuäiti molemmille! ♡♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi Nelli, kiitos. En mä osais olla pelkästään pinnalisten asioiden kirjoittaja, sillä haluan purkaa ajatuksiani kirjoittamalla ja ne ei aina niin ruusuiset ole, kuin voisi ymmärtää.

      Poista
  6. Sympatiahalaus täältä! Kuulostaa (jälleen kerran) ihan meidän päivältä.

    Täydellistä äitiä tuskin onkaan, mutta tuota pinnaa kannattaa tietoisesti lähteä kasvattamaan näin keittiöpsykologisesti. Onko joku tietty sama, toistuva tilanne, jossa tulee huudettua lapselle? Jos joku yhteinen tekijä löytyy, tai muuten tietää missä tilanteessa tulee huudettua, niin yksi keino on vaan koittaa ennakoida nuo tilanteet. Joo tiedän, ei se ihan helppoa ole...

    Itsellä esim. palaa käämit monesti uloslähtiessä pukiessa, kun vauva alkaa itkemään kopassaan ja esikoinen vielä juoksee ympäri taloa eikä halua tulla pukemaan, kun olen käskenyt kymmenen kertaa ITSE lasta pukemaan... Tätähän voi ennakoida monella tapaa ja oonkin jo muutaman kerran onnistunut lähtemään molempien kanssa ulos ihan rauhallisin mielin.

    Sitten taas kun yhtälöön lisätään isä, joka myös huutaa, niin voin sanoa että siitä en ole vielä päässyt rakentavasti huudottomaan tilaan... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. halaus takaisin! meillä ei mies onneksi koskaan huuda enkä minäkään silloin kun hän on kotona, joten selvästikin tämän aiheuttaa tämä arkiyh kausi. onneks huomisen jälkeen enää yksi viikko tätä täysin yksin olemista. Kyllä taas arvostus yksinhuoltajia kohtaan nousee ja kovasti!! kiitos sinulle viestistäsi!

      Poista
  7. Voi Karina <3 Paljon haleja sinne :* Ja tsemppiä! Olet ihan super!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emmi. Te mun mammat ootte parhaita!

      Poista
  8. Kiitos rehellisyydestäsi! Blogiasi on ilo lukea! Komppaan edellistä Nellin kommenttia.

    Tsemppiä! Ymmärrän täysin ajatuksesi ja fiiliksesi. Jo se, että tällaista mietit, kertoo, että haluat kyllä lastesi parasta ja olet varmasti paras mahdollinen äiti lapsillesi! Kukaan ei oo täydellinen, äiditkään , sekin on ihan tärkeä (ja lohdullinen) oppi lapsille :)
    t. kolmen äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentistasi! On ollut niin ihanaa lukea pitkin päivää teidän kokemuksia ja vertaistukea. Mulla on ihanat lukijat, kiitos teille <3

      Se on totta, kukaan ei ole täydellinen, ei edes oma äiti ja sekin on asia, mitä lapsen tulee välillä nähdä ja oppia!

      Poista
  9. Kiitos tästä postauksesta! Niin tuttuja tunteita. Itkin ja pyysin pojaltani anteeksi kun olin huutanut. Poikakin itki kun olin huutanut. Ikää siis alle pikkasen alle kaksi vuotta. Meillä on myös vauva ja kaksi vanhempaa lasta. Kaikki siis alle kouluikäisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä :) tän ei edes pitänyt olla mikää postaus. Olin yöllä niin ahdistunut, että avasin puhelimen blogger sovelluksen auki ja aloin naputtelemaan tuntojani tänne. Sitä varten aikoinani blogin perustin ja sitä se minulle edelleen on - mun oma psykogologi :D te lukijat olette parhautta, kiitos sinullekin nappi kun jaoit oman kokemuksesi, vertaistuki on parasta <3
      Anteeksipyytäminen onkin tärkeää ja myös aikuisen pitää muistaa se. Hienoa, että teilläkin toimitaan näin!

      Poista
  10. Voi, itku tuli itselläkin kun luin tämän tekstin. Niin voin samaistua tuohon syyllisyyden tunteeseen kun tulee korotettua ääntä tai tiuskaistua pienelle maailman suloisimmalle rakkaalle, vaikka sitä ei oikeasti haluaisi. Ja itsellä vain se yksi rakas, silti joskus, turhan monesti, hermot on kireällä. Kuten muutkin on tässä kirjoittaneet, kukaan meistä äideistäkään ei ole täydellinen, kaikki elämme päivä kerrallaan omien voimavarojemme mukaan. Aina ei jaksa olla yhtä kärsivällinen, sekin on vain inhimillistä. Myös noilla murupalleroilla on joskus huonompia päiviä, ja tärkeä oppi lapsille on sekin että kaikki tunteet kuuluvat osaksi elämää. Minun mielestä hienoa ja tärkeintä on se, että kaikista asioista ja tunteenpurkauksista voidaan keksustella sitten jälkeenpäin ja se että pyydetään anteeksi. Näin myös lapsi oppii miten tärkeää on anteeksi pyytäminen. Varmasti olet lapsillesi paras mahdollinen äiti, ja varmasti Olivia tietää että on äidille niin kovin rakas vaikka äitiä joskus hermostuttaakin. Tsemppiä sinne arkeen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenna ihan hirveästi tästä kommentistasi. Minä itkin, kun kirjoitin tätä yöllä puhelimeeni enkä rehellisesti sanottuna muista edes painaneeni julkaise nappia.
      Meillä pyydetään aina anteeksi, molemminpuolin. Olivialle se tuntuu olevan välillä tosi vaikeaa, mutta pyytää kuitenkin, aikuiset pyytä aina anteeksi, jos aihetta on. Ihanaa viikonloppua sinne! <3

      Poista
  11. Täällä joutuu myös turhan usein sanomaan muille lapsille että odota äiti ensin sitä, ihan kohta, odotatko hetken..ja kyllä sitä ääntäkin tulee välillä korotettua, varsinkin kun kaikilla olisi juuri yhtä aikaa asiaa.
    Tsemppiä sinne paljon.♥

    Blogissani olisi pieni haaste
    http://aitijamelukylanlapset.blogspot.fi/2016/02/ystavakirja-haaste-pikku-ihmiselle.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi, huomasinkin sen jo! Kiva oli lukea Ainon vastauksia :)
      Paljon joutuu kyllä esikoinen odottamaan, kun äidillä on kädet täynnä Alexia, kotitöitä, blogia ja kaikkea muuta :(

      Poista
  12. Jonkun aikaa olen välillä tätä blogia lueskellut (en muista, mistä tänne eksyin) mutta täytyy myöntää, että välillä on ahdistanut, kun tuntuu, että olet ihan superäiti, jaksat tehdä kaikkea kahden kanssa, kotiruokaa ja smoothieita ja Espanjan matkoja ja kaikki vaan menee niin hienosti. KIITOS siis tosi paljon tästä postauksesta, et usko, miten se helpottaa, että näytät välillä tätäkin puolta. Meille on kohta tulossa toinen ja ensimmäinenkin on vielä tosi pieni ja vähän hirvittää kyllä, miten jaksan, vaikka tämä oli tietoinen ja haluttu valinta ja olen tietysti samalla onnellinen 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, miten kamalan "täydellisen" kuvan olen onnistunut itsestäni ajattelematta antamaan! Toihan ei pidä oikeasti paikkaansa. Meillä kuivuu pyykit telineessä ainakin viikon, harjaan hiuksiksiani kerran viikossa, ja joka kerta itken, koska pää on täynnä takkuja. Olivia syö jogurttia enemmän kuin laki sallii (mutta kun mikään puuro ei mene alas ja jotainhan lapsen on aamulla syötävä?), en ehdi joka päivä syömään kunnolla, saatan välillä polttaa hermosavut, jne jne jne lista on ikuinen :) mutta kyllä, emme käytä eineksiä, tehdään smoothieita, matkustetaan, käydään lasten kanssa kylässä, tehdään kaikkea. Joskus taas ei mitään :)
      Onnellista loppuodotusta sinulle, tämä on loppujen lopuksi aika ihanaa aikaa - olla lasten kanssa kotona <3

      Poista
  13. Minä taas täällä hei, jolla Olivian ikäinen tyttö ja hitusen vanhempi poika kuin teidän Alex. Voin samaistua taas kerran ihan täysin!! Mulla on itsellä niin paha mieli kun tulee huudettua ja sanottua koko ajan "odota" "kohta" jne. Itku pääsi tätä tekstiä lukiessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No moi sinä, jolla on Olivian ikäinen tyttö ja Alexia hitusen vanhempi poika! Ihanaa,mkin eksyit taas tänne kommenttikenttään :)
      Ei ollut tarkoitus itkettää ketään, purin vain omaa ahdistustani ja taisin onnistua siinä. Olette parhaita <3
      Ja itkin minäkin tätä naputtaessani :(

      Poista
  14. <3! Ihan normaalia että pinna palaa joskus (monesti) noiden uhmatuhmien kanssa, mutta olipa ihana teksti ja että kerroit siitä tälleen julkisesti :)

    VastaaPoista
  15. Tää teksti kyllä kolahtaa muhunkin, vaikkei mulla oo vasta kun yks lapsi. Mies tehny viimeaikoina paljon töitä ja ollut työreissussa koko tän viikon. Poika tutkii kokoajan innoissaan maailmaa ja ne kielletyt asiat on kaikista mielenkiintosimpia. Oon itkeny ja itkeny tällä viikolla, ei ol musta äidiks. Varsinkaan kärsivälliseks äidiks. Sille vaaperolle tulee huudettua eikä sellanen kielto ees tehoo, yllyttää vaan. 😢😢

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, älä itke, on sinusta, aivan varmasti! Mä en oo niinkään itkenyt ettei minusta ole tähän, vaan olen itkenyt millainen minä olen tässä. En ikinä halua, että lapseni muistelevat lapsuuttaan sanoilla " ja äitkin huusi joka päivä" - se olisi aivan kamalaa :( onneksi he ovat vielä niin pieniä, että ehdin työstämään itsessäni tätä puutetta. Vaikka josksu on toki ihan ok nostaa hieman ääntä!

      Poista
  16. Blogissa on haaste teidän Olivialle A-murulta! :) <3 Onko jo parempi mieli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos A-muru <3 Olivia tekee sen varmasti!
      On parempi mieli, kiitos kysymästä! :)

      Poista
  17. Olen kokenut paljon samoja tunteita kuin sinä. Meillä esikoinen oli aika tarkkaan 2,5v kun kuopus syntyi. Kuopus syntyi sairaana ja vaati ensimmäisenä vuotena paljon erityishoitoa. Näin ollen paketti oli valmis. Tuntui etten pysty repeämään kahteen paikkaan millään enkä pysty olemaan kahdelle tasavertainen äiti. Tuntui että raivosin esikoiselle välillä ihan järjettömistä asioista ja jankutin odota sanaa. Välillä itkin kun tuntui etten ehdi tehdä mitään esikoisen kanssa. Vaikkakin kyllä me järjestettiin miehen kanssa välillä niin että minä esim kävin esikon kanssa päiväristeilyllä tmv. ja tehtiin kahden mukavia asioita. Silti tuntui että tämä ei riitä ja koin huonoa omaa tuntoa. Välillä koin myös huonoa omaatuntoa siitä että esikoinen kävi hoidossa ja minä hoidin kuopusta kotona. Noh, tämäkin helpotti, koska lopulta tajusin että pelastushan se oli jotta en olis palanut ihan loppuun. Esikko sai siellä ja kaveriseurassa yms. virikkeitä mitä minulla ei ollut sillä hetkellä kotona tarjota.

    Noh, kyllä tämä sitten ajan kanssa helpotti. Esikko on nyt 3v 8kk ja kuopus 1v 3kk. Arki sujuu paljon paremmin nyt eikä hammasta ns kiristä enää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että teillä on ollut mahdollisuus viedä esikoinen päiväkotiin. Arjen pelastus se on mullakin, koska tukiverkostoja ei juurikaan muuten ole. Kiitos kommentistasi, ihana kuulla, että viimeistään vuoden päästä ei tarvitse odotuttaa toista koko ajan :D

      Poista
  18. Kaunis ja koskettava runo, sekä tuttu tunne! Mulla esikoinen 3,5v ja kuopus kohta 9kk. Olen yksin lasten kanssa ja harmillisen usein puran riittämättömyyden tunnetta ja väsymystä esikoiseeni. Havahduin tilanteeseen muutama kuukausi sitten ja olen mielestäni onnistunut parantamaan käytöstäni, joskin vieläkin voisin paremmin esikoistani yrittää huomioida.. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!
      Kun itse asian huomaa, voi siihen ajoissa puuttua ja niin aion itsekin tehdä! Mukava, että sullakin on asiat lähteneet menemään parempaan päin. Kyllä se arki sielläkin varmasti helpottuu pian <3

      Poista
  19. Tuttuja tunteita, riittämättömyyden tunne kun ei ehdi olla kahdelle lapselle yhtä aikaa 100% läsnä..

    Niin kaunis runo, tässä imetyshormoneissani se kolahti syvälle saaden tipan silmäkulmaan.. saisiko runostasi tehdä taulun esikoisen seinälle, blogin nimellä varustettuna? Se on niin koskettava, tahtoisin esikoisen joskus voivan lukea sitä itsekkin omassa huoneessaan.. ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wau, kiitos kommentistasi ja ihanista sanoistasi!
      Saat tottakai, se olisi kunnia! Runo on tosiaan kirjoitettu parantelematta sitä yhtään ja jäin miettimään joitakin sanavalintoja sekä oikeinkirjoitusasua. Esim "itket tähdeni" - taitaa olla oikein "itket tähteni"? Siis vuokseni. Ainahan sitä on kriittinen itselleen, mutta tämän runon kohdalla täytyy myöntää, että totta joka sana ja ihana on, joten tee taulu, jos haluat <3 ihana ideä muuten, voisin itsekin! Kiitos <3

      Poista

Kiitos kommentistasi! Vastaan pian :)