maanantai 17. huhtikuuta 2017

Arkirealisimia: katastrofiaamu.

Sattui viime viikon keskiviikkona.

Aamu alkoi sillä, että lapset eivät suostuneet heräämään - ollenkaan. Kumpikin käänsi vain kylkeä ja jatkoi unituhinaa, vaikka verho oli auki ja peitotkin viety päältä. Aamukiukkua täynnä (lapset), sain kummatkin kylpyhuoneeseen. Alex taisteli yökkärin riisuumista vastaan, Olivia oli sitä mieltä, ettei hänen tarvitse pestä hampaita tai käydä pissalla.



Tämän jälkeen oli päivävaatteiden laittovuoro. Alex juoksi karkuun. Olivialle ei kelvannut mikään. Ei sukkia, sukat, ei sukkahousuja, sukkahousut, ei hametta, eikun hame, eikun mekko, eikä, kun mekossa ei ole tarpeeksi tylliä. Lopulta päästiin yhteisymmärrykseen ja saatiin molemmille lapsille vaatteet päälle ja oli aika siirtyä alakertaan ulkovaatteiden pukemiseen.

No, miten käy ulkovaatteiden, kun edellisenä päivänä päiväkodista hakijana on ollut eri ihminen, kun aamulla vaatteiden laittaja? Sekasorto. Missä on kurahousut, missä hanskat? Kuivamassa, päiväkodissa, autossa vai missä? Kaikki tuntuu olevan hukassa ja joudun soittamaan vihaisen puhelun miehelleni, joka on hälytetty edellisenä iltana töihin ja on edelleen töissä vaikka on jo aamu.

Olivialle ei kelpaa taaskaan mikään. Ei haalari, ei takki ja housut. Nallella pitäisi olla oma ulkopuku, miksi nallella ei ole ulkovaatteita, jne jne jne.


No, pääsemme vihdoin ulos ja kappas vaan, on huhtikuun puoliväli ja autoni on jään ja lumen peitossa. Kello on viittä vaille kahdeksan (yleensä pääsen päiväkodilta lähtemään töihin siinä kyymentä vaille kahdeksan...) ja minä alan olla hermoromahduksen partaalla. Ehdin avaamaan Olivialle auton oven, kun kuuluu tumps. Alex on vetänyt auton vieressä olevaan lammikkoon.. nenälleen. Haalari ja sisävaatteet kyynärpäitä myöten märkänä, nostan huutavan lapsen turvaistuimeen ja lyön turvavyöt kiinni. Nyt ei lähdetä vaihtamaan haalaria, ei varmasti.



Rapsutan auton puhtaaksi, haen sisältä Alexille toisen haalarin ja lähden ajamaan päiväkotiin. Tunnen jo rauhan, joka on tullut kiukun tilalle. Alex ja tavarat kainalossa, Olivia vieressäni, saavun päiväkodin eteiseen, kun päiväkodin lastentarhaopettaja tulee iloisena vastaan. "Lapsille oli merkattu vapaa päivä tänään?".

Ahaa. Vai niin. Hmm. "No voiko ne silti jäädä, kun minä olen jo myöhässä töistä ja mies on vieläkin töissä, vaikkei hänellä alunperin pitänyt olla töitä eilen, viime yönä eikä varsinkaan tänään?". 

Suuri kiitos kuuluu päiväkodille, että lapset saivat jäädä. Mies haki heidät heti, kun oli saanut nukuttua kotona muutaman tunnin. Minä meinasin purskahtaa itkuun niin päiväkodissa kuin autossa matkalla töihin. Katastrofiaamu, en voi muuta sanoa.


1 kommentti:

  1. Ounou mikä aamu! Toivottavasti työpäivä sujui paremmin kuin aamu :)

    Teidän tuplat on ollut 2 kuukautta käytössä ja vaunut on hyväksi todettu:)

    Tsemppiä arkeen!

    Anu

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Vastaan pian :)