Lapsellinen äiti.

2,5kk lomasta on jäljellä enää 16 kokonaista päivää. Vain kaksi viikkoa! Mulle kävi taas perinteiset: mihin tää aika on kadonnut? Takana on toki 3 viikkoa porukoilla asumista, viikko Päivin kanssa, viikko Päivin ja mieheni kanssa, melkein viikko Krabilla häälomaillen, joulu ja kohta uusi vuosi - paljon tapahtumia, en voi kieltää. Mutta enää kaksi viikkoa?

Olen niin tottunut olemaan täällä, etten rehellisesti sanottuna osaa enää ajatella Suomea ja sen kylmyyttä. Sitä, ettei aamulla laiteituissa vaatteissa voi olla koko päivää ja vaikka yötä ulkona  ja sitä, ettei Oliviakaan voi Suomessa viedä shortseissa ja t-paidassa ulos. Pukeutuminen talveen ja vauva ulos nukkumaan? Mitä päälle?

Luultaavasti paljon. Väliasua ja haalaria, pipoa ja rukkasta.

On ne murheet mullakin. Vaikka nautin tästä ajasta ja mahdollisuudesta suunnattomasti, tunnen myös huonoa omatuntoa, että olen täällä näin pitkään. Toiset ovat onnessaan, kun pääsevät 14 päiväksi reissuun ja minä vingun, että 2,5kk reissusta on enää 16 päivää jäljellä. Huh, että hävettää.

Elän tällä hetkellä jonkinlaista tunteiden vuoristorataa. Olen samalla hetkellä sekä onnellinen, että surullinen, kiitollinen, että kiukkuinen, ihana ja non-ihanan. Hormooneja on helppo syyttää, mutta joskus on katsottava myös peiliin. Olen tehnyt täällä pientä itsetutkiskelua ja huomannut, että olen erittäin lyhytpinnainen ja malttamaton. Okei, ei nämä ole uusia juttuja minulle, olen nämä aina tiennyt, mutta vasta nyt olen tajunnut, miten nopeasti minut voi saada hermostumaan ihan mitättömistä asioista. Miten tartun lillukanvarsiin, niin kuin mieheni sanoo ja miten loukkaan salamana muita ihmisiä, jos jokin ei mene niin kuin olen itse halunut tai ajatellut.

Esimerkiksi eilen, olimme miehen ja Olivian kanssa altaalla, kun äitini soitti. Olin lupautunut vanhempieni englannin kieliseksi avuksi pankkiin ja olimme edellisenä iltana sopineet, että he soittavat puoli tuntia ennen mun hakemista, jotta osaan olla valmiina. Puhelin siis soi ja vastasin ensin iloisesti, mutta hetkessä iloisuus muuttui ärtyneisyydeksi, äiti nimittäin ilmoitti, että ovat parkkipaikalla autossa odottamassa, jos voisin tulla jo alas. Aloin tottakai skitsoamaan siitä, että olin juuri kuluttanut ensin puoli tuntia siihen, että saan itseni ja Olivian alataalle, se ei muuten ihan nopeaa toimintaa ole, kun ensin pitää antaa lapselle ruokaa, sitten imettää, rasvata, pukea, ottaa tarvittavat asiat kuten vaippa, uimavaippa, leluja, pyyhe, uimarengas, välipala, vesimuki, vara uv hattu, uv puku, kamera, pyllypyyhe, käsidesi, vessapaperia jne jne jne, lopuksi vielä laittaa jossain vaiheessa itsellekin bikinit, jokin rätti sitoa päälle, napata jättilaukku tavaroineen yhteen käteen, Olivia joko toiseen tai vaihtoehtoisesti kantoliinaan ja vielä siihen tyhjään käteen potta ja kämpän avain, sillä ovea ei saa kiinni kuin avaimella. Kun vihdoin olin päässyt hissille, jäin pohtimaan otinko uv asun mukaan, käännyin takaisin kämpille ja noukin vielä senkin tuolinnojalta, sinnehän se oli jäänyt. Päästyäni altaalle sain taas kerran huomata, että unohdin ottaa itselleni rasvaa (jota en edes olisi tarvinnutkaan), omat aurinkolasini enkä tietenkään ollut muistanut ottaa vettä itselleni. Tämän lisäksi olin mennyt altaalle sisäläpökkäissäni.  

Palatakseni siihen puheluun..skitosin siis siitä, että mulla kesti hemmetin kauan päästä altaalle ja kerkesin olemaan siellä vain tunnin, kun he olivatkin jo hakemassa minua enkä ollut yhtään valmis. Äiti yritti selittää, ettei puhelimeeni saanut yhteyttä, jolloin skitsosin vielä enemmän, että eikö hän osaa soittaa mieheni puhelimeen, niin kuin on ennenkin tehnyt. Alettiin sitten pakkaamaan tavaroita taas kasaan, sillä mies ei olisi saanut omia ja Olivian tavaroita sekä Oliviaa yksin kämpille ja neidillä oli nukkumaanmeno aikakin jo tunnin päästä. Vanhempani ilmaantuivat siihen altaalle auttamaan meitä, mutta mitä tein minä? Jatkoin lapsellista valittamista ja olin äkäinen, kuin persiille ammuttu karhu. Iso sellainen.

Eli itsehillintä, missä olet? Julkisilla paikoilla ja vieraiden joukossa, osaan olla kyllä diplomaattinen ja ystävällinen, mutta oma perheeni saa näköjään kärsiä silloin tällöin Karina-hurrikaanista. Rehellisiä jos ollaan, niin liian usein.

Suomeen paluu on päivittäin mielessä, en halua, en halua ja vielä kerran: EN halua. Ajatuskin normaalista arjesta, kylmyydestä ahdistavat. Vielä enemmän ahdistaa tuleva työnhaku ja Olivialle hoitopaikan etsiminen. Vielä kerran, en halua. Voisin jäädä vinkumaan tänne kuin pikkulapsi ja olo onkin kuin pikkulapsella, joka ei saa tahtoaan läpi. Olen tainnut upottautua liikaa unelmissa elämiseen ja unohtanut todellisuuden?

LEAVE ME ALONE. I AM LIVING MY DREAM.