Hylkäsin mieheni synnytyksessä.

Ihan alkuun täytyy sanoa, että mieheni oli todella kultainen koko urakan ajan.

Avautumisvaiheessa hän oli korvaamaton apu, joka piti huolen, että söin, join ja muistin levätä. Ammeessa ollessani mieheni oli se, joka piti ilokaasua mun kasvoilla kun sitä tarvitsin, kuivasi minut, toi pillimehuja ja teki kaiken mitä ikinä puysin.

Mutta auta armias kun tuli ponnistusvaihe!! Mä en halunnut kuulla enkä nähdä miestäni! Hän seisoi minun oikealla puolella ja tuki niskojani sekä antoi juomista kun sitä pyysin. Muuten käskin olla sen ihan hiljaa ja kun toinen sattui vastaamaan kätilölle jotakin, huusin sille " jos et osaa olla hiljaa, mee käytävälle". Kun kätilö tuki jalkaani ja mies samanaikaisesti niskaani, satuin sanomaan "just noin, toi tuntuu hyvältä" niin mieshän ajatteli, että puhun hänelle ja alkoi työntämään niska/hartioitani vielä enemmän eteenpäin, jolloin taas huusin hänelle " no et sinä, vaan kätilö". Ja sitä rataa.

Miksi toimin näin? En tiedä, jotenkin sitä keskittyi vain ihan täysin itseensä ja tunsin, että haluan miehen olevan siinä, mutta en konkreettisesti halua nähdä/kuulla hänen olevan siinä.

Mieheni ei tästä loukkaantunut, häntä vaan harmitti ettei pystynyt olemaan enemmän tukena - kun taas minun näkökulmasta hän oli täydellinen tuki, koska kuunteli minua :)

Ehkä seuraavassa synnytyksessä osaan sitten ottaa miehenkin huomioon :D

Mutta mitä tapahtui epiduraalin jälkeen?

Viimeisin postaus synnytyksen aikana jäi siihen, kun kerroin saaneeni epiduraalin. Sen laitto meni helposti ja vaikka pelkäsin piikin laittoa kuollakseni, selviydyin siitä hyvin. Vähän ajan päästä kävin vielä omin jaloin vessassa ja palattuani sänkyyn, torkahdin melkein kahdeksi tunniksi. Kaksi tuntia unta 51 tunnin aikana teki ihmeitä. Sinä aikana selvästikin rentouduin ja herättyäni olin 9cm auki. Eli kahdessa tunnissa neljä senttiä! Enkä siis saanut oksitosiinitippaa avuksi, onneksi!!! :)

Tämän jälkeen alkoi kova valmistelu ponnistusvaihetta varten. Synnytystäni hoiti viittä vaille valmis kätilöopiskelija(se oli hänen 38.synnytys), joten salissa oli tavallaan koko ajan kaksi kätilöä, opiskelija ja oikea. Hyvä puoli opiskelijassa oli se, että hänellä oli minulle koko ajan aikaa. Hän hieroi alaselkääni, kyseli vointia ja oli mun tukena. (Miehen "hylkäsin" synnytyksessä täysin, siitä myöhemmin lisää).

Kun kovat supistukset jatkuivat ja alkoi olla asennon etsimisen paikka, alkoi pahin vaihe. Mikään asento ei tuntunut hyvältä, kaikissa kipu meni suoraan alaselkään, itkin ja oksensin kivusta, mulle nousi 38,4'C kuume ja olin varma, että mun selkä räjähtää tuhannen pärstäleiksi hetkenä minä tahansa.

Lopulta löytyi suht ok asento ja se oli selällään, jalat tukien päälle. Rakas tuki niskaa, kätilö vasempaa jalkaa ja opiskelija hoiti loput.

Ponnistusvaihe tuli aika äkkiä(ja kesti 37min, mikä on ensisynnyttäjälle käsittääkseni aika hyvä saavutus), sain tasaisen väliajoin kovia supistuksia ja hetken kun keskityin, löysin oikean rytmin sekä osasin kuunnella ja totella kätilöä. Kaikki menikin tosi hyvin, "väänsin isoa kakkaa" kuten käskettiin, keskityin ponnistamaan juuri siihen kohtaa johon kätilö käski ja pää oli jo hyvin ulkona. Ja edelleen samassa kohdassa. Supistuksia ja ponnistuksia ponnistusten perään, se vaan jumitti samassa paikassa. Lopulta kätilö päätti tehdä pienen pienen aputilan ja nappasi saksilla ihan vähän.

Seuraavalla ponnistuksella tyttö oli ulkona- käsi poskella, mikä selitti sen jumimisen. Ilman kättä tyttö olisi tullut helposti ilman sitä pientäkään välilihan leikkaamista.
Samalla kun tyttö syntyi, mies purskahti itkuun ja minua vaan hymyilytti. En tuntenut istukan syntymistä, se olisi minulta kokonaan jäänyt huomaamatta jos en olisi kuullut kätilön sanovan "istukka täydellinen", kysyin siinä vaiheessa, että siis mitä, joko se tuli ulos? :D

Tyttö rinnalla tihrustimme onnen kyyneleitä, ymmärsin toki, että minut ommellaan vielä ennalleen.... Mutta en odottanut sellaista tuskaa, tunnin verran.

Neidin poskella ollut käsi oli ulos tullessaan repinyt minulle emättimeen pahoja viiltoja. Nekin piti ommella kiinni. "Tämä on yhtä palapeliä, eikä sinne kunnolla näe, mutta kyllä me sut naisen anatomian mukaisesti takaisin saadaan"...todella lohduttavaa? Kun kaikki sanoo, että siinä vaiheessa kun lapsi on rinnalla, unohdat kaiken muun etkä edes huomaa mitä alhaalla tapahtuu, niin voin kertoo, että joo, sitä kahta tikkiä mitkä laitettiin välilihaan, niin en tuntenut, mutta ne loput kymmenkunta mitkä meni emättimeen niin KYLLÄ tunsin, vaikka oli puudutetta ja ilokaasua. Ja tässä vaiheessa myöskin kaduin, että oli opiskelija, koska ensin kätilö näytti mitä pitää tehdä, sitten opiskelija teki, jonka jälkeen kätilö tarkisti ja teki vielä korjauksia, ja taas opiskelija ja taas kätilö ja paikkoja vaan revittiin ees taas, pyysin monesti että olisivat vähän hellempiä, laskin minuutteja ja anelin, että kaikki olisi jo ohi.

Kun se lopulta oli ohi, eli tunti tytön syntymästä, oli kätilöillä vihdoin aikaa auttaa pientä rinnalle imemään. Sitten suihkuun, vauva mittauksiin ja isällensä paljaalle rinnalle kiikkutuoliin vierihoitoon.

Tämä tapahtui epiduraalin jälkeen. Ja tämän takia olen pitänyt blogista taukoa, omien haavojen hoitamista- kirjaimellisesti. Olen vetäytynyt kotiini, nuolen haavojani ja iloitsen ihanasta tytöstä, joka on mun oma pikku tissiapina <3