perjantai 25. toukokuuta 2018

Väsyneen päiväkirja: Kun omat voimat eivät riitä.

Menin maanantaina väsyneenä, mutta suhteellisena normaalina töihin. Kävelin pitkin toimistoa omaan huoneeseen, kun huomasin eräässä huoneessa jonkun tavarat. Ei paska, oli ensimmäinen ajatukseni. Kollega toisesta kaupungista on käymässä. En yhtään muistanut. Siitä pienestä hetkestä lähtien aloin tuntemaan sykkeen nousua ja kokonaisvaltaista huonovointisuutta. Kohta se kysyy, mitä minulle kuuluu. Apua, mitä vastaan? En halua avautua hänelle,  hän ei kuulu minun lähipiiriini. Eikä edes lähityöpiiriin, siis sellaiseen, keille voin vapaasti kertoa mitä vaan.

"No, mites Karinalla menee?" kuului hetki ennen viikkopalaveria kollegan suusta. "Paremminkin on mennyt" vastasin ja koetin pitää itseni kasassa. Palaveri alkoi ja puhuimme ihan peruskuulumisia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, joku sanoi. Jo ennen sitä tunsin, että syke tiheytyy edelleen, että itkussa on pidättämistä ja hengittäminenkin tuntuu vähän vaikealta. Mutta kun kuulin lauseen "kaikki vaikuttaa kaikkeen" niin romahdin ihan täysin. Kyyneleet alkoivat valumaan holtittomasti pitkin kasvojani, hengitystä ei voinut enää pidättää ja huono olo tuli väkisin ulos. 

Nousin pöydästä pois ja lähdin rauhoittumaan. Jonkun ajan päästä esimieheni tuli luokseni ja kysyi, miltä minusta tuntuisi, jos menisimme käymään sairaalalla. Siellä kuulemma olisi osaavia ihmisiä, ja saisin tarvitsemaani apua heti. Koska en ole työkunnossa enkä oikeastaan missään kunnossa. Tunteet toki kielsivät kaiken enkä millään olisi halunnut mennä mihinkään, mutta omakin järki alkoi olla sitä mieltä, että nyt ei omat voimat riitä enää. Soitin sinne etukäteen ja sain ohjeeksi mennä paikalle puolen tunnin päästä. Sit me istuttiin autoon ja esimies vei minut.

Aikuispsykiatrinen tehostettu avohoito, L21 - luki ovessa. Mitä hittoa mä täällä teen, ajattelin. Kaksi erikoissairaanhoitajaa, työparina, arvioivat minut ja kehottivat jäämään osastolle muutamaksi päiväksi. Nukkumaan, lepäämään ja selvittelemään ajatuksia. Suostuin. Kävin kotoa hakemassa henkilökohtaiset tavarani ja palasin osastolle, josta sain oman huoneen.

Maanantaina itkin lähes koko päivän. Itkin ollessani yksin, jutellessani lääkärin, hoitajan, tai ihan kenen tahansa kanssa. Nukuin yön todella huonosti. Tuntuu, että säpsähtelin koko ajan hereille, pyörin ja pyörin, kunnes aamuyöstä tipahdin uneen. Vähän jälkeen klo 7 oveen koputettiin. Verikoe. 7 putkiloa verta. Sen jälkeen sydänfilmi.

Tiistaikin meni aika itkuisessa tunnelmassa. En oikein osannut kertoa tuntemuksistani ilman itkua. Nyt en kuitenkaan itkenyt enää yksin ollessani, itkin vain silloin kuin keskustelin ammattilaisten kanssa. Täytin pari masennustestiä, kävin kävelyillä, nukuin päikkärit kahteen otteeseen. Luin kirjaa, keskustelin äitini ja muutaman ystäväni kanssa. Menin ajoissa nukkumaan.

Toinen yö meni hieman paremmin, mutta nukuin edelleenkin tosi huonosti. Keskiviikkona tapasin lääkärin ja keskustelimme mm. verikokeen tuloksista. Olin ympyröinyt ne, jotka mielestäni olivat liian lähellä viitearvojen ylälukua, mutta kuulemma kaikki arvot olivat erittäin hyviä, ei mitään hätää sen suhteen, fyysisesti täysin terve. Sydänfilmissäkään ei ollut poikkeavuuksia. Mutta uupunut olen, siitä ei ole epäillystäkään. Masentunut en ole, eikä lääkitykselle ole tarvetta. Tauon paikka kuitenkin nyt on ja sain sairaslomaa kuun loppuun.

Lähdin osastolta keskiviikkona heti kolmen jälkeen. Pysähdyin matkalla nauttimaan mansikkapirtelöä ja ajelin rauhassa kotiin. Toipuminen tulee viemään aikaa, mutta konkreettisia muutoksiakin on tehtävä. Menen maanantaina vielä takaisin, keskustelemaan. Asiat, mitkä aiheuttavat suurta stressiä ja ahdistusta alkavat pikkuhiljaa selkenemään. Nyt vaan pitää saada suu auki aika moneenkin suuntaan ja alkaa tekemään muutoksia elämässä, jotta vointi olisi jatkossa parempi.


Kotona olen saanut nukuttua paremmin ja lapset ovat olleet päivisin päiväkodissa. Oliviakin oli hoidossa kertonut, että äiti on sairaalassa lepäämässä, joten tabua en tästä aio kehittää. Olen huomannut, että tuotuani esiin oman väsymykseni ja uupumukseni, siitä on ollut helpompi kertoa myös muille. Ja hirvittävän paljon olen alkanut saamaan vertaistukea ympäriltäni myös ihmisiltä, joiden olen itse uskonut olevan täysin eri tilanteessa, mitä olin ajatellut. Miten väärässä olinkaan. Väsymys ja siitä johtuva uupumus on huomattavasti yleisempää, mitä olin ajatellut. 

Tänään on muuten syntymäpäiväni, täytin 31 vuotta. Ajatella, en olekaan enää kolmekymppinen, olen kolmeykkönen.

13 kommenttia:

  1. Onnea paljon syntymäpäivän johdosta! Hienoa, että uskallat puhua tästä aiheesta :) Aurinkoista viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia! Puhuminen ja tässä tapauksessa kirjoittaminen helpottaa <3

      Poista
  2. Hienoa että olet saanut ja ottanut apua vastaan! Vaikka äidit onkin superihmisiä, niin joskus hekin voivat väsähtää <3

    Isot tsempit, selviät siitä! :)

    VastaaPoista
  3. Hirveästi voimia sinulle! Kyllä kaikki järjestyy, jos ei heti niin vähän myöhemmin. <3

    - Gina

    VastaaPoista
  4. Paljon onnea🌷ja hienoa että sait nopeasti apua.Tätä on paljonkin liikkeellä ja hienoa että mielen väsymisestä puhutaan jo avoimesti.Itse olen myös huilinut kun ei enää voimat riittäneet ja huilin taas kun siltä tuntuu.Kaikkea ihanaa elämääsi🌷t.sirpa

    VastaaPoista
  5. Toivottavasti sinulla menee paremmin nytten kuin mitä osastolla ollessa.. Elämässä kun voi välillä mennä todella huonostikin.
    Kirsi

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Vastaan pian :)