Väsyneen päiväkirja.

Ensinnäkin, haluan kiittää jokaista, joka reagoi edelliseen postaukseeni. Olen saanut kommentteja, yksityisviestejä, vertaistukea, tsemppejä ja kauniita toivomuksia teiltä. Kiitos! Olen kyyneliin saakka liikuttunut. 

Haluatteko tuntea, miltä väsyneen ihmisen päivä tuntuu? Minäpä kerron. Kelataanpa 24h taaksepäin.

Heräsin torstaiaamuna klo 7.00 herätyskellon voimin. Tai en herännyt, torkutin 10 min eteenpäin, koska lapset nukkuivat vielä. Torkun aikana Alex heräsi virkeänä ja alkoi herättelemään minua. "Ei vielä, ihan kohta Alex" vastasin. 10 minuuttia kului ja kello soi taas. Torkutin taas 10 min eteenpäin. "Äiti, herää, on aamu" Alex kertoi. Otin Alexin kainaloon ja silitin hänen päätään. Voi rakas, kyllä minä haluaisin nousta jo, mutta raajani ovat niin painavat ettei minulla ole voimia nostaa niitä. Olen niin väsynyt.

Torkku soi uudestaan. Oli kulunut 20 minuuttia siitä, kun herätyskello soi ensimmäisen kerran. Olivia nukkui edelleen. "Äitii, aamublaze, mennään" kuului taas Alexin suusta. Mennään mennään.. "Äitiii, pippahätä, pippahätä, pippahätäää" - ja vasta silloin sain itseni ylös. Eli pakon edessä, kun ei vain voinut enää siirtää tai sanoa, että pissi vaippaan. Koska siihen ei nimenomaan pissitä enää, se on vain kaikelta varuilta öisin jalassa.

Aamupissat, pesut ja Fox auki. Blaze ja monsterikoneet ovat tän hetkinen hitti ja ollaan sovittu lasten kanssa, että aamublazen saa katsoa, jos samalla pukeutuu päivävaatteisiin. Muuten telkkari menee kiinni. Ja sitä ei välttämättä katsota loppuun, koska normipäivisin pitää joutua päiväkotiin ja töihin eikä aamun aikataulu anna periksi muuten. Torstai ei kuitenkaan ollut normipäivä, koska tiesin, etten ole menossa töihin. Alex sai katsoa Blazea rauhassa ja Oliviakin kömpi tukka sekaisin sängystä pois aamupesulle.

Blazen loputtua vein lapset päiväkotiin ja tulin takaisin kotiin klo 8.15. Laitoin kahvit tippumaan ja söin palan leipää. Mitäs sitä tekisi? Katsoin ulos, siellä paistoi aurinko. Yks kaks raajat alkoivat painamaan ihan liikaa, veri tuntunut liikkuvan päässä ja olokin oli huono. Niinpä laitoin ovet lukkoon  ja menin sänkyyn. Sängyssä kaikki alkoi pyörimään päässä. Henkeä alkoi ahdistamaan, kyynel valui poskia pitkin. Mikä minulla on, miksi en saa itsestäni mitään irti?

Suljin silmäni ja nukahdin. Heräsin puhelimen ääneen, sinne oli tullut viesti. Ystäväni tästä läheltä kysyi voisinko tulla käymään. Tottakai, vastasin. Taistelin painavia jalkoja vastaan ja "hyppäsin" sängystä ulos. Päässä huimasi, pala nousi taas kurkkuun. Minä pystyn tähän, toistin itselleni. 

Viihdyin ystävän luona vajaan tunnin. Hän on toinen niistä, kenelle oon puhunut tästä kaikesta kasvotusten. Tuemme toisiamme puolin ja toisin, nyt oli minun vuoro kuunnella.

Palasin kotiin. Teki mieli mennä suoraan sänkyyn mutta talomme näytti pommirähäjdyksen jäljiltä. Siivosin keittiön, eteisen, olohuoneen. Enempään en pystynyt. Vaikka halusin, ei keho enää toiminut. Niinpä söin, join kahvin ja menin yläkertaan. Kaaduin sänkyyn ja nukahdin. Heräsin 1,5 h myöhemmin, taas kerran puhelimen ääniin. Olin laittanut itselleni herätyskellon, etten nukkuisi liian pitkään ja unohtaisi hakea lapsia päiväkodista.

Nousin vasten tahtoani. Oli mukava laskeutua siistiin alakertaan. Harkitsin jatkavani siivousta yläkerrassa, mutta voimat ja tahto eivät kohdanneet. Mikä helpottaisi oloani, mietin. Kirjoittaminen. Tunteiden ja olotilojen sanoiksi muuttaminen. Ihan niin kuin olin tehnyt edellisenä päivänä. Avasin tietokoneen ja luin keskiviikon postaukseen tulleet kommentit. Sitten suljin koneen. Tahto ja voimat eivät taaskaan kohdanneet.

Klo 16.00 istuin autoon ja lähdin hakemaan lapsia. Lapset olivat iloisina pihalla leikkimässä. Olivat tehneet ravintolan ja museon, joissa sain vierailla. Kävelin päiväkodin pihassa ja koetin keskittyä skarppaamaan, mutta päässä pyöri ja olo oli hutera.  Kyselin lasten päivän kuulumisia kuuntelematta vastauksia, kuin robotti hain tavarat ja lähdimme autolle. "Oletko sinä äiti väsynyt?" Olivia kysyi. "Sulla oli varmaan tosi pitkä työpäivä, kun olet niin väsynyt!" hän lisäsi. Mmm. mumisin vastaan, en kehdannut sanoa, että olen ollut koko päivän kotona, koska Olivialle olisi tullut paha mieli siitä, että heidän piti olla päiväkodissa, vaikka äiti on kotona.

Kotona söimme yhdessä, rakensin lapsille junaradan ja makoilin sohvalla. Olivia ja Alex katsoivat muutaman lastenohjelman iPadista. Tein iltapalaksi vohveleita. Iltapesut, lapset nukkumaan, minä nukkumaan. Olin suunnitellut katsovani elokuvan, kun lapset ovat nukahtaneet, mutta taas kerran voimat eivät riittäneet, niinpä aloin itsekin nukkumaan.

Sitten tuli taas aamu, tämä aamu. Kello soi, torkku. Kello soi, torkku. Äiti herää. Kohta. Aamublaze. Pissahätä. Aamupesut. Blaze. Lapset pukee. Päiväkotiin, takaisin kotiin. Klo 8.30 asetan herätyskellon puoleen kahteentoista. Muuta en muista, koska herään paniikissa puhelimen ääniin. En voi uskoa silmiäni, kello on 11.30. Olo ei ole yhtään parempi. Ahdistaa, ahdistaa, että tämäkin päivä menee sängyssä maatessa.

Nousen ylös, teen itselleni aamiaisen. Haahuilen. Menen takaisin lepäämään. Nousen ylös. Otan läppärin käteen ja päätän, että nyt joko puran kaiken tänne blogiin tai kirjoitan ylös iltasadun, jonka lapsille toissailtana kerroin. Vielä kun sen muistan. Olivia tykkäsi siitä, nauroi jopa ääneen. Se kertoo minipossusta ja toukasta. Keksin usein lapsille iltasatuja, mutten ikinä muista kirjoittaa niitä ylös. Ehkä tämän voisin.

Teen valintani ja avaan bloggerin, vastaan kommenteihin. Mietin, mistä kirjoittaisin? Mutta sitten sanat valuvat ulos. Ei ole hiljaisia hetkiä, pausseja tai mitä nyt sanoisin hetkiä. Tekee mieli vuodattaa kaikki mahdollinen. Nyt kello on vartin yli kaksi. Ulkona paistaa vihdoin aurinko, aamu on mennyt harmaassa. Tekisi mieli käynnistää ruohonleikkuri ja käydä ajelemassa nurmikot, mutta en voi, koska sitten pitäisi leikata kaikkialta ja meillä on niin paljon pihaa, että siihen menisi minulta lähemmäs 4 tuntia. Ehkä voisin mennä kävelylle? Ehkä, mutta en mene, koska pelkään pyörtyväni matkalla. Ehkä voisin ottaa kameran ja mennä muuten vaan ulos? Ehkä, mutta en tiedä saanko kerättyä tarpeeksi voimia siihen. Lapsetkin kun pitäisi jaksaa hakea päiväkodista. Ja pitää säästää voimia iltaakin varten, en halua maata taas sohvalla loppuiltaa.

Nyt kuitenkin suljen koneen. Kiitos, kun sain avautua.