Superäiditkin väsyy.

Mitä sinulle oikein on tapahtunut? kysyi eräs ystäväni minulta perjantaina, ennen kuin olin julkaissut edellisen rehellisen tekstini. Samana iltana häneltä tuli uusi viesti.  "En osannut kuvitella tilannettasi ihan noin, jotenkin päällepäin ja muutenkin oot vaikuttanut siltä, että kaikki on hyvin ja elämä aika perus". 

Niin minäkin kuvittelin. Ja elämä onkin ollut ihan perus, kaikki ok. Taustalla on vain ollut se jäätävä väsymys, joka on alkanut ahdistamaan. Oon ollut todella hyvä väsymyksen peittelemisessä. Mulle on kuulunut lähes aina hyvää enkä ole ystävilleni juurikaan valittanut mistään. Koska loppupeleissä kaikki on ihan oikeasti hyvin. Tärkeimmät asiat ovat edelleen hyvin, lapset terveitä ja minä itse terve.

Mutta superäiditkin väsyy. Toinen ystäväni paljasti minulle, että hänkin on ollut uupunut ja itse asiassa taistelee myös masennusta vastaan. Kun hän oli saanut diagnoosinsa, oli hän päättänyt, että Karinalle hän ei tästä ainakaan kerro. Koska superäitiys. Karina kokkaa lasten ruoat, tekee juhlissa tarjottavat alusta loppuun, silittää vauvan vaatteet, matkustaa lasten kanssa maailmalla, tekee smoothiet ja hymyilee aina kaikille. Lisäksi käy töissä, harrastaa liikuntaa, asuu omakotiatalossa, jossa myöskin tekemistä riittää ja silti hän jaksaa. 

En sano, että olisin esittänyt mitään roolia viimeiset vuodet, oon ollut aidosti oma itseni ja tehnyt juuri niitä asioita, jotka ovat olleet mieluisia. En ole tehnyt mitään sen vuoksi, että se näyttäisi muitten silmissä paremmalta. Siksi monelle ystävälleni tämä ulostulo tuli täytenä yllätyksenä. Voin rehellisesti sanoa, että tilanteen eskaloituminen paniikkikohtauksiin ja ahdistukseen tuli myös minulle itselleni täysin yllätyksenä. Toki mielessäni on pyörinyt joitakin asioita jo pidempään ja lievää ahdistusta on ollut ilmassa aikaisemminkin, mutta kaikki tämä, avohoito ja muut ovat tulleet myös itselleni täysin puun takaa.

Siitä on nyt tasan viikko, kun olin arvioitavana ja jäin avohoitoon. Tänään menen vielä takaisin keskustelemaan jatkosta. Tuntuu jokseekin oudolta mennä takaisin paikkaan, jossa olen lähinnä vain itkenyt. Just nyt en ole siinä samassa murtumispisteessä ja tuntuu myös jotenkin typerältä mennä sinne. Eihän ahdistus ja väsymys ole minnekään kadonnut, mutta mitä minä kerron siellä? Miten viikko on mennyt? No ihan ok. Miten kotona on suhtauduttu asiaan? No ihan ok. Ahdistaako töihinpaluu torstaina? No joo. Oletko levännyt? No joo. Tehnyt asioita, joista nautit? Kävin metsässä kävelyllä ja olen ottanut kuvia, kirjoittanut blogiin ajatuksia ja tuntemuksia sekä jutellut pitkiä puheluita äitini ja ystävieni kanssa. Olen myös leikkinyt lasten kanssa ja viettänyt aikaa pihalla. Että kaipa minä olen? En minä tiedä.

Tunnen myös järkyttävää syyllisyyttä viikonlopusta. Olivian kummisetä oli meillä loppuviikkovierailulla ja meillä oli kaikilla tosi kivaa. Oli ihana nähdä, miten Olivia luo muistoja esimerkiksi pyöräilemällä kummisetänsä kanssa kahdestaan jätskille. Kertomalla hänelle omia juttuja jne. Lauantaina me myös grillattiin ja otettiin ribsien kanssa punaviiniä. Kun lapset nukahtivat ja muutama mansikkadaiqirikin oli maisteltu, saatiin ajatus baariin lähtemisestä. Mieheni ei tietenkään tykännyt ajatuksesta yhtään, koska hänen mielestään minun olisi kuulunut levätä, mutta tanssijalkaa alkoi vipattamaan niin kovasti, etten kuunnellut. Niinpä me lähdettiin. Mies jäi tottakai lasten kanssa nukkumaan, hän ei ollut juonutkaan juuri mitään. 

Käytiin Suvannon Santrassa laulamassa karaoket, Gloriassa tanssimassa ysärien tahtiin ja Ilonassa. Ilta oli todella onnistunut ja meillä oli hauskaa, mutta tiesihän sen jo sunnuntaiaamuna, että tätä vielä kadutaan. Olisiko sittenkin pitänyt kuunnella miestä ja jäädä nukkumaan? Sunnuntaina nimittäin väsytti entistä enemmän. Koko viikon lepäämiset menivät yhdessä illassa hukkaan. Huonoa olo ei onneksi ollut, mutta väsymystä senkin edestä.

Joku on varmasti sitä mieltä, että pieni tuulettuminen teki ja tekee varmastikin vain hyvää. Illan aiheuttama väsymys ei ole pitkäaikainen ja lähtee ihan nukkumalla pois. Tärkeintä oli viettää aikaa ystävän kanssa 15 vuoden takaa. Kertoa, kysellä, kyseenalaista, jutella, tanssia, luoda meidän yhteisiä muistoja.

Joku toinen taas on varmasti sitä mieltä, että ei jumalauta, miten typerä ihminen voi olla. Valittaa väsymystä ja käyttää yhteiskunnan resursseja uupumukseensa, mutta heti kun tilaisuus tulee, vetää kaksin käsin viiniä ja valvoo yön tanssilattioita kuluttaen.

Molemmat ovat oikeassa. Myönnän olleeni sekä typerä, että toisaalta taas oma itseni, taas kerran. Minusta vain tuntui siltä, että haluan lähteä ja lähdin. Hetkeksi pois. Myös henkisesti hetkeksi pois, koska en jaksa ajatella näitä samoja asioita koko ajan. Pyöritellä päässäni kaikkea uudestaan ja uudestaan. Halusin jutella ihan kaikesta muusta kuin tästä ja ystävän kanssa se oli mahdollista.

Ihmisiähän tässä vaan ollaan, myös me (ex)superäidit.