Väsyneen päiväkirja: mitä minulle kuuluu just nyt?

Hei kaikki! Long time, no see! Viimeisin postaus on kesäkuulta ja sen jälkeen onkin tapahtunut hyvinkin paljon.

Toukokuussahan sain jonkinlaisen hermoromahduksen, mitään virallista diagnoosia ei minulle ole. Väsymys ja uupumus, ei masennusta - sanoi lääkäri silloin kuin olin muutaman päivän avohoidossa. Stressihän sen teki, kyllä minä sen nyt tiedän. Stressi rahasta, tulevaisuudesta, parisuhteesta, omasta jatkuvasti nousevasta painosta, väsymyksestä, siitä että olin koko ajan ärtynyt ja kiukkuinen ja niin edelleen. Oravanpyörä, joka vain pyöri ja pyöri, kuin loputun hyrrä liukkaalla lattialla.

10 päivän sairasloma ei paljon mieltä nostanut - eikä voimavarojakaan. Koetin välttää sitä stressiä, sain angiinan, makasin "luvan kanssa" sängyssä. Välillä itkin, välillä nauroin. Vietin aikaa lastemme kanssa, keräsin rippeitä itsestäni kasaan ja koetin reipastua. 

Sairasloman jälkeen palasin töihin, mutta tiesin jo silloin, etten kauaa tule talossa olemaan. Hain nimittäin sairasloman aikana toista työpaikkaa, jossa olisi ollut kuukausipalkka. 50:sta hakijasta olin neljän parhaan joukossa, mutta minun harmikseni paikka meni ihmiselle, jolla oli jo sen alan työstä pitkä kokemus. Tärkein kriteeri uudelle työlle oli nimenomaan kiinteä palkka. Olin kyllästynyt tulospalkkaukseen, peruuntuneisiin kauppoihin, taloudelliseen stressiin. 

Oma rohkeus ei kuitenkaan riittänyt irtisanoutumiseen, joten esimieheni teki sen minun puolesta. Hän irtisanoi minut samana päivänä kuin olin ollut työhaastattelussa. Parin päivän kulutta sain tietää, etten saanut paikkaa, joten ykskaks olinkin tilanteessa, jossa en ollut aikaisemmin ollut: työtön. Normaali ihminen voisi samantien ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi ja hakea työttömyyspäivärahaa, mutta minä tein töitäni partnersopimuksella toiminimeni kautta ja joudun nyt odottamaan tämän kuun 15.päivään, jolloin saan viimeiset rippeet edellisestä työpaikastani. Sitten toiminimi lyö pillit pussiin ja menee pöytälaatikkoon odottamaan uudelleenaktivointia, maybe. YEL-vakuutuksen toki irtisanoin jo kesäkuussa. Mut tämä on tarina erikseen, palataan kuulumisiin.

Ollessani sairaslomalla, meillä kävi kotona kuntamme perhetyöntekijä. Tämä siksi, että kahden pienen lapsen äiti oli 3 yötä aikuispsykiatrisessa avohoidossa ja siitä tehtiin osaston puolesta huolestumisilmoitus lastensuojeluun..? Tai jonnekin. Kaksi naista tulivat arvioimaan meidän kodin olosuhteet sekä avuntarpeen. Lopputulos oli se, ettei apua ole meille tarjolla, koska koti näyttää hyvältä eikä lasten kasvatuksessa ole puutteita tai muuta. Mutta keskusteluapua olisi tarjolla. Joko minulle yksin tai mieheni kanssa yhdessä, vähän niin kuin pariterapiaa, mutta perhetyöntekijän kanssa. 

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä lähes 9 vuotta, mutta jostain syystä olen viime aikoina kokenut vaikeaksi puhua hänen kanssaan omista ajatuksista ja tuntemuksista. Kun eteemme tulikin henkilö, joka osasi meidän puolesta kysyä juuri ne oikeat kysymykset, tuntui ihanan vapauttavalta alkaa puhumaan kaikesta! Se oli lähes maaginen hetki, kun istuimme kotimme terassilla ja minä aloin vain puhumaan ja puhumaan. Perhetyöntekijä kysyi, mistä nauttisin juuri nyt? Heitin sitten, että olisi ihanaa päästä yksin jonnekin kauas, kirjoittamaan, lepäämään, lukemaan kirjoja ja vain olemaan. Keräämään voimia. Hänen lähdettyään mieheni sitten kysyi: miksi et lähtisi ihan oikeasti? Vaikka 1-3 kuukaudeksi? Kyllä hän pärjää kotona lasten kanssa, ei se ole mikään ongelma. Mene, toteuta haaveitasi.

Ja niin minä sitten tein. Pari päivää siitä ja olin varannut itselleni lentoliput Espanjaan. Kuukaudeksi. Yksin. Ilman lapsia. Ilman miestä.

Ja täällä mä nyt oon, viidettä päivää. 24 päivää jäljellä.

ps. seuraavassa postauksessa kerron, mitä aion tehdä täällä ja miten on mennyt :)

Karina