lauantai 16. maaliskuuta 2019

Uusia kuvioita ja muotoja.

Valkoisen paperin syndrooma. Tuijotan koneen ruutua, pää pursuaa ideoita, otsikot vilahtavat silmissäni, mutta en saa tekstiä sisältäni ulos. Milloin kirjoittamisesta on tullut minulle näin vaikeaa? Mulla on niin ikävä blogia, kirjoittamista, vuorovaikutusta lukijoiden kanssa, kaikkea mitä tämä oli parhaimmillaan! Ja nyt kun lapset muovailevat ja minulla on hetki aikaa keskittyä kirjoittamiseen, olen täysin lukossa.

Huomasin, että olin aloittanut yhden tekstin kirjoittamisen pari viikkoa sitten. Olin lisännyt jopa kuvankin tekstiin. Mutta sitten homma keskeytyi ja teksti unohtui luonnoksiin. Sinne luonnoksiin on itse asiassa kerääntynyt jo aikamoinen kasa keskeneräisiä ajatuksia, tekstejä, haasteita ja kuvakollaaseja. Kun joku jää kesken, ei myöhemmin tunnu enää ajankohtaiselta julkaista menneitä asioita.

Täällä todellisessa elämässä on tapahtunut taas paljon kaikenlaista. Minut valittiin uuteen työtehtävään ja olen viimeisen kuukauden ajan ollut kouluttautumassa uusiin tehtäviin. Siirryin henkilöasiakaspuolelta yrityspuolelle ja olen todella innossani tästä mahdollisuudesta sekä kaikesta, mitä työ tuo tullessaan. 

Rautalisän syöminen on auttanut minua jaksamaan paremmin ja olen vihdoin lisännyt liikuntaa elämässäni! Tuntuu hyvältä, että työpäivän jälkeen jaksaa käydä lenkillä! Esimerkiksi vielä viime keväänä en olisi voinut kuvitellakaan, että olisin jaksanut tehdä yhtään mitään työpäivän jälkeen. Nyt odotan jo hetkeä, että tulen kotiin, vaihdan vaatteet ja käyn ulkoilemassa. Ja ensi viikosta lähtien alan käymään myös salilla, en malta odottaa!




Melkein hävetti, kun huomasin SportsTrackerista, että olin käynyt viimeksi lenkillä 5 kuukautta sitten. Mutta minkäs sille teet: pääasia, että nyt käyn taas. 

Moni luulee, että mun ylimääräiset kilot johtuvat toisesta lapsesta, mutta todellisuushan on se, että olen kerännyt nämä ihan itse eikä lapsilla ole mitään osuutta tähän. Facebook muistutti minua tänään 5 vuoden takaisesta kuvasta:




Tämä kuva aiheuttaa minussa sekä hyviä, että huonoja tuntemuksia. Huonoja siksi, että minusta tuntuu pahalta, miten olen päästänyt itseni niin huonoon kuntoon, mitä nyt olen. Tuntuu, etten varmaan ikinä pääse enää tuohon pisteeseen, mitä kuvassa olen. Olivia oli silloin 1-vuotias ja minun treenimotivaatio oli huipussaan. Mulla oli silloin FitMom projekti menossa, vanhoja postauksia löytyy fitmom tägin alta. Mutta toisaalta, kuten jo sanoin, kuva aiheuttaa myös hyviä tuntemuksia: jos olen pystynyt silloin tähän, niin miksi en pystyisi nyt? Työtähän se vaatii, mutta niin vaati silloinkin. Edelleen minulla on kaikki mahdollisuudet treenata itseni hyvään kuntoon.

Yhteenvetona: minulla menee nyt  todella paljon paremmin kuin vuosi sitten, kun olin uupunut, väsynyt, epätietoinen tulevaisuudesta, epävarma kaikesta. Nyt olen huomattavasti vahvempi, itsevarmempi tulevan suhteen, motivoituneempi ja ennen kaikkea, minulla on enemmän paukkuja, koska ferritiinikin on noussut kohisten.

Ihanaa viikonloppua, ehkäpä minäkin tästä rohkaistun avaamaan koneen taas useammin auki :)

Karina







lauantai 2. helmikuuta 2019

Iltavuoroviikko saa pään sekaisin.

Ohi on! Nimittäin iltavuoroviikko! Olen työssä, jossa palvellaan asiakkaita arkisin klo 8-22 ja lauantaisin klo 10-16. Tämä tarkoittaa totta kai sitä, että välillä sitä joutuu itsekin iltaisin tai lauantaisin töihin. Perus viikko on yleensä 8-16, 9-17 tai 10-18, mutta iltavuoro alkaa klo 14.05 ja loppuu klo 22.05. Siitä kun käppäilet autolle, joka on välillä hevonkuusessa, rapsuttelet jäät ikkunoista, annat auton lämmetä vähän aikaa ja ajelet reilun 25 kilometrin matkan kotiin, on kello helposti varttia vaille 23. Iltapala, suihku yms ja kello onkin 23.30 kun pääset nukkumaan. 

Joku voisi sanoa, että eihän tuo ole edes paha. Ei varmaan olekaan, mutta mä en vaan ole tottunut olemaan iltoja töissä. Vaikka olen ollut baarissakin 22-04.30 töissä, olen enemmän sekaisin näistä 22 loppuvista vuoroista - koska, kun teet yövuoron, olet valmistautunut siihen, että seuraava päivä menee pöhnässä, mutta kun olet tehnyt vaan 14-22 vuoron, et osaa ajatella, miten sekaisin olo on seuraavana päivänä.


Just nyt on sellainen olo, kuin olisin ollut eilen ryyppäämässä. Väsyttää, olo on huono ja vetämätön. Lapset heräsivät klo 8 aikaan ja menivät katsomaan lastenohjelmia. Itse nukahdin vielä hetkeksi ja pääsin sängystä ylös vasta vähän jälkeen yhdeksän. Koska oli pakko, kun lapsilla oli nälkä. Muuten olisin lykännyt ja lykännyt ja nukkunut vielä pikkuisen pidempään. Kuvittelin, että syödään aamupala ja menen takaisin sänkyyn, mutta nyt elimistö alkaa (ilmeisesti kiitos toisen jättikahvikupin) pikkuhiljaa heräilemään. 

Harmi, että iltavuoroviikko saa minut näin sekaisin, koska oikeasti tykkään tehdä klo 14.05 alkavia vuoroja! Aamulla saa nukkua lasten kanssa niin pitkään kuin huvittaa, aamupalan jälkeen vien lapset päiväkotiin, ehdin olemaan kolmisen tuntia yksin kotona, ennen kuin lähden ajamaan töihin ja työpäivät sujahtavat nopeasti ohi. 

Jäin miettimään 2 - ja 3 -vuorotyöläisiä. Tottuuko elimistö oikeasti siihen, että välillä ollaan aamussa, välillä päivässä ja välillä yössä? Miten te jaksatte herätä aamuisin hoitamaan lapsia ja kotiaskareita? Onko teilläkin pää täynnä hattaraa?

Karina

lauantai 26. tammikuuta 2019

Lapseni tyrannisoivat minua yöllä.

Ihanaa, että on viikonloppu! Vaikka viime viikko menikin 90% kotosalla sairastellessa ja viikon eka ja vika työpäivä oli perjantaina, en voisi olla iloisempi tästä viikonlopusta! Talon viikkosiivous on tehty to/pe aikana, mulla on tänään kotitreenipäivä, mies on vapailla, lapsille tulee kavereita kylään, ruoaksi on lasagnea ja illalla on miehen siskon kolmekymppiset! Niissä menen tosin vain pyörähtämään lasten nukahdettua, kun miehen serkku tulee vahtimaan lasten unta. Tuskin kovin pitkään pystyn olemaan, sillä Alex on alkanut heräilemään yöllä ensimmäisen kerran yhden maissa ja toisen kerran kolmen-neljän aikoihin huutamaan minua. Ja kun hän huutaa minua, mikään tai kukaan muu ei auta. Minä vain.

Olisiko vinkkejä, miten saisin 3,5-vuotiaan nukkumaan omassa sängyssä kokonaisen yön heräämättä? Ollaan tehty aikoinaan se "virhe", että ollaan alusta asti nukutettu lapsia - laulamalla, silittämällä, lukemalla satuja ja olemaan huoneessa niin pitkään, kunnes nukahtavat. Nyt tämä suloinen tapa on alkanut käymään hermojen päälle. Eikö olisi jo aika opetella nukahtamaan itse? Oliviakin on melkein kuusi (!!) ja kaipaa edelleen äitiä tai isää huoneeseen, tästä tottakai Alex ottaa vauhtia ja huutaa yhtä lailla minua tai isäänsä.

Pari viikkoa sitten otettiin lasten huoneen lattialta patja kokonaan pois. Aikaisemmin jompi kumpi (tai molemmat...) maattiin siinä patjalla lastenhuoneen lattialla ja miehen lukiessa satua, silitin Olivian kättä tai Alexin selkää, kunnes nukahtivat. Kaksi aikuista vietti 15-45 minuuttia lastenhuoneen lattialla nukuttaen lapsia. OMG. Jos jompi kumpi lapsista heräsi yöllä, siirtyi toinen aikuinen patjalle nukkumaan, silittäen heränyttä lasta. No tämä tapa ollaan saatu nyt kitkettyä pois, ei ole patjaa enää. Kummasti tuli huoneeseen tilaakin.

Mutta lapset, jos ei molemmat, niin Alex vähintään herää joka helvetin yö huutamaan minua. Eikä hänen uudelleennukahtamiseen mene yleensä kun pari minuuttia, jos minä käyn silittämässä, mutta mulla menee hermot. Työssäkäyvänä yölliset herätykset ovat aivan perseestä, haluan nukkua!!!!

Nyt oikeasti kaikki vinkit kehiin, miten saan perheen nukkumaan hyvin? Alan olla jo epätoivoinen.



Karina