tiistai 29. elokuuta 2017

Muistoja vuodelta 1994.

Taitaa olla viimeiset kesäpäivät käsillä! Ilma on viilentynyt, aurinko ei lämmintä enää yhtä lailla kuin heinäkuussa ja tunnelmakin on jotenkin syksyinen. Kylmää, aivastuttaa, tekee mieli kaivautua vilttiin ja juoda kuumaa teetä. Eikö?
Minulle 1.syyskuuta tarkoittaa virallista syksyn alkua, sillä kun asuimme Eestissä, alkoi kouluvuosi aina 1.9. Muistan oman ensimmäisen koulupäivän vieläkin. Vuosi oli 1994 ja asuimme silloin Tallinnassa Mustamäellä. Alakouluksi kutsuttiin 1-4 luokkia ja koulun nimi oli Lepistiku Algkool. Kotoamme käveli kouluun alle kymmenessä minuutissa ja suurin osa kavereistakin asui matkan varrella.



Ensimmäinen koulupäivä oli jännittävä. Minulle ehkä vielä enemmän kuin muille, sillä menin eestinkieliseen kouluun, puhumatta itse sanaakaan eestiä. Kun muut lapset pääsivät koulun jälkeen kotiin leikkeihin, veivät vanhempani minut yksityiselle eestin kielen opettajalle. Tai hän tuli meille kotiin. Yhdessä me tehtiin tehtävät ja hän opetti minulle kieltä. Tätä jatkui pitkälle 2.luokalle asti, kunnes eräänä päivänä tunsin olevani valmis. Olin oppinut minulle täysin uuden kielen muutamassa vuodessa, koulun, ystävien, harrastusten ja yksityisopettajan parissa. 

Eestin kielen opettajan sylissä, 1994. Pöydällä Aabits eli Aapinen.

Vieläkin ihmettelen, miten reipas olin. Pieni 7-vuotias tyttö! Miksi kerron tästä nyt, johtuu ihan vuodenajasta. Joka syksy mietin omaa koulutaipaleeni alkua - vaikeuksia, mahdollisuuksia, lapsen iloa ja keveyden tunnetta. Nyt aikuisena ymmärrän, miten tärkeitä rutiinit ja vanhempien tuki olivat. Mikään ei ole mahdotonta, jos siihen saa kannustusta ja tukea! 

Minulta on monesti kysytty, miksi en puhu lapsilleni eestiä tai venäjää. Olen itsekin sitä miettinyt, aikoinaini jopa kirjoitin postauksen aiheesta, sen löydät tästä. Edelleen olen samaa mieltä, mitä silloinkin. Kieliä ehtii kyllä opettelemaan myöhemminkin, ensin haluan lasteni oppivan äidinkielensä täydellisesti, ettei käy niin kuin minulle. En unohda ikinä yliopiston professorin sanoja: Karina, sinä et osaa venäjää etkä suomea, koeta nyt opetella edes jompi kumpi kieli. Ja minä opiskelin silloin suomi-venäjä kielen kääntäjäksi! Ne sanat satuttivat ja satuttavat edelleen todella paljon. Vaikka tottahan se on. Minä olen kolmikielinen ja pärjään kaikilla kielilläni itselleni täydellisesti. Äidinkieltä minulla ei ole, eikä tule. Tälläinen mä oon, erilainen.

Palatakseni vielä vuoteen 1994, haluaisin sanoa sille pikkutytölle, että raskas on tie, mutta pitkälle se vie! Sulje korvasi kiusaajilta, sulje silmäsi loukkauksilta, keskity positiivisiin ajatuksiin ja ole yhtä ihana, kuin aina olet ollut. Minä rakastan sinua, minä! 

Muistatko sinä sinun ensimmäisen koulupäiväsi?

Sateista tiistai-iltaa!

Karina

perjantai 25. elokuuta 2017

ALEX 2v!




Alex täytti kuun alussa kaksi vuotta ja juhlimme sitä suht pienellä porukalla. Onneksi kesä näytti vielä siihen aikaan kesältä ja katoimme pöydän terassillemme.

Olin juhlia edeltävät päivät lasten kanssa yksin kotona (käyden töissä toki) ja juhlien valmistelu jäi arjen jalkoihin. Ei koristeita, ei teemaa, ei mitään erikoista. Eikä aina tarvikaan. Kaksivuotias on kuitenkin vielä niin pieni, että hänelle riittää vieraat, muutama  lahja ja kakku.






Kakkua en ollut suunnitellut etukäteen ollenkaan ja tein siitä ihan ex tempore auton muotoisen! Välissä itsetehtyä kuningatarhilloa, mansikoita, mansikkakermarahkaa ja päällä kermaa. Kaapista löytyi elintarvikevärejä, joilla sain autoon vähän elämää.

Muissa tarjoiluissa mentiin myöskin hyvin yksinkertaisella kaavalla: Moilaksen koktailpiirakoita ja tuorejuustoa, kinkkupiirakkaa ja mustikka-vadelmarahkapiirakkaa. Viimeiseksi mainittu saavutti supersuosion! Sovelsin Yhteishyvän reseptiä mieleni mukaan ja lopputulos oli todella hyvä! Teen tarjoiluista ja juhlatarjottavien "hintalapusta" vielä oman postauksen erikseen. Edellinen, juhlatarjoilut alle 25 eurolla sai aikanaan suuren suosion.

Alex sai meiltä lahjaksi Brion junaradan, jonka tilasin jo joulualesta puoleen hintaan ja muilta tuli kivasti lisätarvikkeita. Alex tykkää kovasti junaradalla leikkimisestä, varsinkin kun Olivia on leikissä mukana.

Muutama päivä synttäreiden jälkeen oli 2v. neuvola, jossa Alex kävi isänsä ja Olivian kanssa, minä olin töissä. Neuvola oli sujunut mukavasti ja saatiin uudet hienot mitatkin, pituutta oli muistaakseni tasan 90cm ja painoa lähemmäs 17kg.




Alexhan on motorisesti tosi liikkuvainen ja esim ulkoleikeissä tosi aktiivinen, juoksee, kiipeilee, hyppii. Mutta puhe, sitä ei vieläkään juurikaan tule. Äiti, isä, Olivia, anna, ota. Ja sitten niitä omia äänteitä  ja sanoja. Lapsiahan ei saisi verrata, mutta Olivia puhui Alexin ikäisenä 2-4 sanan lauseita ja toisti kaiken perässä. Alex ei edes halua toistas perässä, pyörittää päätä vaan. Mutta kommunikoida hän silti osaa ja pystyy omalla tavallaan kertomaan, mitä haluaa tai ei halua. Silti alkaa mietityttämään, hän on melkein 2v1kk eikä puhu vieläkään.


Onko teillä kokemusta  myöhäisemmästä puheenoppimisesta ja miten nopeasti puhe lopulta kehittyi?


 Karina


ps. mulla on nyt vakavia ongelmia blogin elvyttämisen kanssa, tietokone hajoilee, välilyönti on rikki, netti ei toimi. Työkoneelle ei onnistu kuvien lataaminen, kuvakaappauksena piti nämäkin ottaa, tekstin näpytin puhelimella. Ainiin, autonkin hajotin tänään, mut se on oma stoorinsa. Ei oo perjantai 13. on perjantai 25. Jei. Viikonloppuja!

tiistai 22. elokuuta 2017

Voiko blogin elvyttää?

Vaikkakin Amerikan matkasta on vieläkin Los Angeles postaus julkaisematta (okei ja kirjoittamatta), päätin katkaista tämän hiljaiselon. Joten välillä muutakin kuin matkajuttuja!

Kerroin viime viikolla eräälle työkaverille, että aion elvyttää blogini, sillä työn ja perheen lisäksi minulla ei ole tällä hetkellä mitään muuta. Ollaan puhuttu töissä paljon siitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla asioita, joista nauttii. Harrastuksia, mielenkiinnon kohteita - mitä vain. Esimieheni kysyi minulta, mitkä asiat tuottaa minulle iloa? Hiljaiseksi menin. 



Oma perhe ja aika lasten kanssa tottakai. Mutta entäs muuta? Urheilusta en ole nauttinut pitkään aikaan (ja se näkyy, vyötäröllä varsinkin), blogille en meinaa löytää aikaa (ennemmin selaan somejätettä) ja valokuvaamista en voi harrastaa, koska sisällä on keltainen valo ja päivisin olen töissä. 

Hyviä tekosyitä kaikki, eikö vain? Me ihmiset ollaan maailman parhaimpia itsellemme valehtelemisessa. Kun jokin ei tunnu heti mukavalta tai pitää tehdä vähän enemmän töitä, alkaa syitä ei-tekemiseen löytymään. On kiire ja stressi, lapset kiukuttelee, mies ärsyttää, huono päivä, migreeni, mahakipu, bensa loppu, pimeää, liian valoisaa, liian myöhäistä, liian aikaista. Syitä on loputtomiin. Siis niitä tekosyitä. Sillä oikeita syitä on yleensä tasan se yksi. Laiskuus.

Miten hyvä työntekijä erottautuu massasta? Olemalla täsmällinen, ahkera ja oma-aloitteinen. Laiska ihminen ei elämässä pärjää. Laiska bloggaaja ei blogillaan tule koskaan pärjäämään. Laiskan koti tulee olemaan aina sotkuinen. Ainut, missä laiska yleensä pärjää, on tekosyiden keksiminen.

Myönnän olleeni laiska niin urheilun kuin blogin suhteen. Miksi ajauduin siihen kierteeseen, kun tosiasiassa juuri nämä kaksi tekevät minut edellämainittujen lisäksi onnelliseksi? Urheilemisen voi aloittaa milloin vain, senkus vaan lähtee lenkille tai salille. Mutta voiko blogin elvyttää noin vain? Vai onko peli jo menetetty? En ole melkeinpä vuoteen lukenut toisten blogeja kuin satunnaisesti. Ovatko uudet jo vallaneet blogimaailman? Mikä on just nyt kuuminta hottia tässä ns perhelifestyle kategoriassa? Onko sellaista kategoriaa edes enää? Kuulun edelleen Indiplace yhteisöön ja joka kerta, kun en tule valituksi johonkin blogikampanjaan, valitan miehelleni. Ja suotta. Itsestähän tämä homma on kiinni. Vain minä voin avata blogin oven tulevaan.



Menestys vaatii kovaa työtä. Tämä on tiedetty. Mutta menestys vaatii myös sinnikkyyttä, tahdonvoimaa, positiivista mieltä ja aikaa. En sano, että haaveilen elättäväni perheeni blogilla. Mutta haaveilen siitä, että blogista tulisi taas osa arkeamme. Jos te lukijat olette vielä sielä ruudun takana, antakaa itsestänne äänimerkki <3

                                                                               Karina.