lauantai 16. maaliskuuta 2019

Uusia kuvioita ja muotoja.

Valkoisen paperin syndrooma. Tuijotan koneen ruutua, pää pursuaa ideoita, otsikot vilahtavat silmissäni, mutta en saa tekstiä sisältäni ulos. Milloin kirjoittamisesta on tullut minulle näin vaikeaa? Mulla on niin ikävä blogia, kirjoittamista, vuorovaikutusta lukijoiden kanssa, kaikkea mitä tämä oli parhaimmillaan! Ja nyt kun lapset muovailevat ja minulla on hetki aikaa keskittyä kirjoittamiseen, olen täysin lukossa.

Huomasin, että olin aloittanut yhden tekstin kirjoittamisen pari viikkoa sitten. Olin lisännyt jopa kuvankin tekstiin. Mutta sitten homma keskeytyi ja teksti unohtui luonnoksiin. Sinne luonnoksiin on itse asiassa kerääntynyt jo aikamoinen kasa keskeneräisiä ajatuksia, tekstejä, haasteita ja kuvakollaaseja. Kun joku jää kesken, ei myöhemmin tunnu enää ajankohtaiselta julkaista menneitä asioita.

Täällä todellisessa elämässä on tapahtunut taas paljon kaikenlaista. Minut valittiin uuteen työtehtävään ja olen viimeisen kuukauden ajan ollut kouluttautumassa uusiin tehtäviin. Siirryin henkilöasiakaspuolelta yrityspuolelle ja olen todella innossani tästä mahdollisuudesta sekä kaikesta, mitä työ tuo tullessaan. 

Rautalisän syöminen on auttanut minua jaksamaan paremmin ja olen vihdoin lisännyt liikuntaa elämässäni! Tuntuu hyvältä, että työpäivän jälkeen jaksaa käydä lenkillä! Esimerkiksi vielä viime keväänä en olisi voinut kuvitellakaan, että olisin jaksanut tehdä yhtään mitään työpäivän jälkeen. Nyt odotan jo hetkeä, että tulen kotiin, vaihdan vaatteet ja käyn ulkoilemassa. Ja ensi viikosta lähtien alan käymään myös salilla, en malta odottaa!




Melkein hävetti, kun huomasin SportsTrackerista, että olin käynyt viimeksi lenkillä 5 kuukautta sitten. Mutta minkäs sille teet: pääasia, että nyt käyn taas. 

Moni luulee, että mun ylimääräiset kilot johtuvat toisesta lapsesta, mutta todellisuushan on se, että olen kerännyt nämä ihan itse eikä lapsilla ole mitään osuutta tähän. Facebook muistutti minua tänään 5 vuoden takaisesta kuvasta:




Tämä kuva aiheuttaa minussa sekä hyviä, että huonoja tuntemuksia. Huonoja siksi, että minusta tuntuu pahalta, miten olen päästänyt itseni niin huonoon kuntoon, mitä nyt olen. Tuntuu, etten varmaan ikinä pääse enää tuohon pisteeseen, mitä kuvassa olen. Olivia oli silloin 1-vuotias ja minun treenimotivaatio oli huipussaan. Mulla oli silloin FitMom projekti menossa, vanhoja postauksia löytyy fitmom tägin alta. Mutta toisaalta, kuten jo sanoin, kuva aiheuttaa myös hyviä tuntemuksia: jos olen pystynyt silloin tähän, niin miksi en pystyisi nyt? Työtähän se vaatii, mutta niin vaati silloinkin. Edelleen minulla on kaikki mahdollisuudet treenata itseni hyvään kuntoon.

Yhteenvetona: minulla menee nyt  todella paljon paremmin kuin vuosi sitten, kun olin uupunut, väsynyt, epätietoinen tulevaisuudesta, epävarma kaikesta. Nyt olen huomattavasti vahvempi, itsevarmempi tulevan suhteen, motivoituneempi ja ennen kaikkea, minulla on enemmän paukkuja, koska ferritiinikin on noussut kohisten.

Ihanaa viikonloppua, ehkäpä minäkin tästä rohkaistun avaamaan koneen taas useammin auki :)

Karina