keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Päiväkodin kevätjuhla 2018.

Jottei tämä menisi pelkäksi terapiablogiksi, niin onhan täällä kaiken takana eletty myös ihan normaalia perhe-elämää. Esimerkiksi viime viikon torstaina vietettiin lasten päiväkodin kevätjuhlaa. Lasten juhlat päiväkodissa ovat viime aikoina olleet enemmänkin toiminnallisia kuin ne perinteiset lapset laulaa ja vanhemmat taputtaa muotoisia. Esimerkiksi viime joulujuhla oli päiväkodin pihalla, jossa oli toiminnallisia rasteja perheille: tandemhiihtoa, kasvomaalausta, lumelle maalaamista, pulkkamäki, tonttupaja, josta sai riisipuuroa ja lämmintä mehua jne.

Myös kevätjuhla poikkesi "tavallisesta" juhlasta. Yhdessä tekeminen ja toisiin tutustuminen taisi olla päällimmäisenä ajatuksena. Tapahtuma pidettiin pihapiirissä, rasteja löytyi niin aarrepolulta, kuin museosta. Mielenkiintoista nähtävää niin lapsille kuin aikuisillekin. Itse en kokenut oloani sinä iltana kovin sosiaaliseksi, joten piilouduin luontevasti kameran taakse.







Kuvia minulla on tällä kertaa enemmän Oliviasta kuin Alexista, koska jakauduimme tytöt vs pojat tiimeihin. Mutta oli pojillakin ollut mukavaa mm. hiekkalaatikolla ja kiikkumassa.

Juhlissa oli myös mukana alpakka sekä koiria!



Juhlan jälkeen loimutettiin vielä kotipihassa lohta ja ihmeteltiin itikoita.


Huomenna minä palaan kahden viikon poissaolon jälkeen töihin. Kaksi viikkoa meni ihan liian nopeasti, en tiedä olenko vielä oikeasti valmis palaamaan - mutta kokeillaan.

Ainiin, lahjoja en ole vielä päiväkodin henkilökunnalle keksinyt. Mikä ois nyt IN viedä?

maanantai 28. toukokuuta 2018

Superäiditkin väsyy.

Mitä sinulle oikein on tapahtunut? kysyi eräs ystäväni minulta perjantaina, ennen kuin olin julkaissut edellisen rehellisen tekstini. Samana iltana häneltä tuli uusi viesti.  "En osannut kuvitella tilannettasi ihan noin, jotenkin päällepäin ja muutenkin oot vaikuttanut siltä, että kaikki on hyvin ja elämä aika perus". 


Niin minäkin kuvittelin. Ja elämä onkin ollut ihan perus, kaikki ok. Taustalla on vain ollut se jäätävä väsymys, joka on alkanut ahdistamaan. Oon ollut todella hyvä väsymyksen peittelemisessä. Mulle on kuulunut lähes aina hyvää enkä ole ystävilleni juurikaan valittanut mistään. Koska loppupeleissä kaikki on ihan oikeasti hyvin. Tärkeimmät asiat ovat edelleen hyvin, lapset terveitä ja minä itse terve.

Mutta superäiditkin väsyy. Toinen ystäväni paljasti minulle, että hänkin on ollut uupunut ja itse asiassa taistelee myös masennusta vastaan. Kun hän oli saanut diagnoosinsa, oli hän päättänyt, että Karinalle hän ei tästä ainakaan kerro. Koska superäitiys. Karina kokkaa lasten ruoat, tekee juhlissa tarjottavat alusta loppuun, silittää vauvan vaatteet, matkustaa lasten kanssa maailmalla, tekee smoothiet ja hymyilee aina kaikille. Lisäksi käy töissä, harrastaa liikuntaa, asuu omakotiatalossa, jossa myöskin tekemistä riittää ja silti hän jaksaa. 

En sano, että olisin esittänyt mitään roolia viimeiset vuodet, oon ollut aidosti oma itseni ja tehnyt juuri niitä asioita, jotka ovat olleet mieluisia. En ole tehnyt mitään sen vuoksi, että se näyttäisi muitten silmissä paremmalta. Siksi monelle ystävälleni tämä ulostulo tuli täytenä yllätyksenä. Voin rehellisesti sanoa, että tilanteen eskaloituminen paniikkikohtauksiin ja ahdistukseen tuli myös minulle itselleni täysin yllätyksenä. Toki mielessäni on pyörinyt joitakin asioita jo pidempään ja lievää ahdistusta on ollut ilmassa aikaisemminkin, mutta kaikki tämä, avohoito ja muut ovat tulleet myös itselleni täysin puun takaa.

Siitä on nyt tasan viikko, kun olin arvioitavana ja jäin avohoitoon. Tänään menen vielä takaisin keskustelemaan jatkosta. Tuntuu jokseekin oudolta mennä takaisin paikkaan, jossa olen lähinnä vain itkenyt. Just nyt en ole siinä samassa murtumispisteessä ja tuntuu myös jotenkin typerältä mennä sinne. Eihän ahdistus ja väsymys ole minnekään kadonnut, mutta mitä minä kerron siellä? Miten viikko on mennyt? No ihan ok. Miten kotona on suhtauduttu asiaan? No ihan ok. Ahdistaako töihinpaluu torstaina? No joo. Oletko levännyt? No joo. Tehnyt asioita, joista nautit? Kävin metsässä kävelyllä ja olen ottanut kuvia, kirjoittanut blogiin ajatuksia ja tuntemuksia sekä jutellut pitkiä puheluita äitini ja ystävieni kanssa. Olen myös leikkinyt lasten kanssa ja viettänyt aikaa pihalla. Että kaipa minä olen? En minä tiedä.

Tunnen myös järkyttävää syyllisyyttä viikonlopusta. Olivian kummisetä oli meillä loppuviikkovierailulla ja meillä oli kaikilla tosi kivaa. Oli ihana nähdä, miten Olivia luo muistoja esimerkiksi pyöräilemällä kummisetänsä kanssa kahdestaan jätskille. Kertomalla hänelle omia juttuja jne. Lauantaina me myös grillattiin ja otettiin ribsien kanssa punaviiniä. Kun lapset nukahtivat ja muutama mansikkadaiqirikin oli maisteltu, saatiin ajatus baariin lähtemisestä. Mieheni ei tietenkään tykännyt ajatuksesta yhtään, koska hänen mielestään minun olisi kuulunut levätä, mutta tanssijalkaa alkoi vipattamaan niin kovasti, etten kuunnellut. Niinpä me lähdettiin. Mies jäi tottakai lasten kanssa nukkumaan, hän ei ollut juonutkaan juuri mitään. 

Käytiin Suvannon Santrassa laulamassa karaoket, Gloriassa tanssimassa ysärien tahtiin ja Ilonassa. Ilta oli todella onnistunut ja meillä oli hauskaa, mutta tiesihän sen jo sunnuntaiaamuna, että tätä vielä kadutaan. Olisiko sittenkin pitänyt kuunnella miestä ja jäädä nukkumaan? Sunnuntaina nimittäin väsytti entistä enemmän. Koko viikon lepäämiset menivät yhdessä illassa hukkaan. Huonoa olo ei onneksi ollut, mutta väsymystä senkin edestä.

Joku on varmasti sitä mieltä, että pieni tuulettuminen teki ja tekee varmastikin vain hyvää. Illan aiheuttama väsymys ei ole pitkäaikainen ja lähtee ihan nukkumalla pois. Tärkeintä oli viettää aikaa ystävän kanssa 15 vuoden takaa. Kertoa, kysellä, kyseenalaista, jutella, tanssia, luoda meidän yhteisiä muistoja.

Joku toinen taas on varmasti sitä mieltä, että ei jumalauta, miten typerä ihminen voi olla. Valittaa väsymystä ja käyttää yhteiskunnan resursseja uupumukseensa, mutta heti kun tilaisuus tulee, vetää kaksin käsin viiniä ja valvoo yön tanssilattioita kuluttaen.

Molemmat ovat oikeassa. Myönnän olleeni sekä typerä, että toisaalta taas oma itseni, taas kerran. Minusta vain tuntui siltä, että haluan lähteä ja lähdin. Hetkeksi pois. Myös henkisesti hetkeksi pois, koska en jaksa ajatella näitä samoja asioita koko ajan. Pyöritellä päässäni kaikkea uudestaan ja uudestaan. Halusin jutella ihan kaikesta muusta kuin tästä ja ystävän kanssa se oli mahdollista.

Ihmisiähän tässä vaan ollaan, myös me (ex)superäidit. 





perjantai 25. toukokuuta 2018

Väsyneen päiväkirja: Kun omat voimat eivät riitä.

Menin maanantaina väsyneenä, mutta suhteellisena normaalina töihin. Kävelin pitkin toimistoa omaan huoneeseen, kun huomasin eräässä huoneessa jonkun tavarat. Ei paska, oli ensimmäinen ajatukseni. Kollega toisesta kaupungista on käymässä. En yhtään muistanut. Siitä pienestä hetkestä lähtien aloin tuntemaan sykkeen nousua ja kokonaisvaltaista huonovointisuutta. Kohta se kysyy, mitä minulle kuuluu. Apua, mitä vastaan? En halua avautua hänelle,  hän ei kuulu minun lähipiiriini. Eikä edes lähityöpiiriin, siis sellaiseen, keille voin vapaasti kertoa mitä vaan.

"No, mites Karinalla menee?" kuului hetki ennen viikkopalaveria kollegan suusta. "Paremminkin on mennyt" vastasin ja koetin pitää itseni kasassa. Palaveri alkoi ja puhuimme ihan peruskuulumisia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, joku sanoi. Jo ennen sitä tunsin, että syke tiheytyy edelleen, että itkussa on pidättämistä ja hengittäminenkin tuntuu vähän vaikealta. Mutta kun kuulin lauseen "kaikki vaikuttaa kaikkeen" niin romahdin ihan täysin. Kyyneleet alkoivat valumaan holtittomasti pitkin kasvojani, hengitystä ei voinut enää pidättää ja huono olo tuli väkisin ulos. 

Nousin pöydästä pois ja lähdin rauhoittumaan. Jonkun ajan päästä esimieheni tuli luokseni ja kysyi, miltä minusta tuntuisi, jos menisimme käymään sairaalalla. Siellä kuulemma olisi osaavia ihmisiä, ja saisin tarvitsemaani apua heti. Koska en ole työkunnossa enkä oikeastaan missään kunnossa. Tunteet toki kielsivät kaiken enkä millään olisi halunnut mennä mihinkään, mutta omakin järki alkoi olla sitä mieltä, että nyt ei omat voimat riitä enää. Soitin sinne etukäteen ja sain ohjeeksi mennä paikalle puolen tunnin päästä. Sit me istuttiin autoon ja esimies vei minut.

Aikuispsykiatrinen tehostettu avohoito, L21 - luki ovessa. Mitä hittoa mä täällä teen, ajattelin. Kaksi erikoissairaanhoitajaa, työparina, arvioivat minut ja kehottivat jäämään osastolle muutamaksi päiväksi. Nukkumaan, lepäämään ja selvittelemään ajatuksia. Suostuin. Kävin kotoa hakemassa henkilökohtaiset tavarani ja palasin osastolle, josta sain oman huoneen.

Maanantaina itkin lähes koko päivän. Itkin ollessani yksin, jutellessani lääkärin, hoitajan, tai ihan kenen tahansa kanssa. Nukuin yön todella huonosti. Tuntuu, että säpsähtelin koko ajan hereille, pyörin ja pyörin, kunnes aamuyöstä tipahdin uneen. Vähän jälkeen klo 7 oveen koputettiin. Verikoe. 7 putkiloa verta. Sen jälkeen sydänfilmi.

Tiistaikin meni aika itkuisessa tunnelmassa. En oikein osannut kertoa tuntemuksistani ilman itkua. Nyt en kuitenkaan itkenyt enää yksin ollessani, itkin vain silloin kuin keskustelin ammattilaisten kanssa. Täytin pari masennustestiä, kävin kävelyillä, nukuin päikkärit kahteen otteeseen. Luin kirjaa, keskustelin äitini ja muutaman ystäväni kanssa. Menin ajoissa nukkumaan.

Toinen yö meni hieman paremmin, mutta nukuin edelleenkin tosi huonosti. Keskiviikkona tapasin lääkärin ja keskustelimme mm. verikokeen tuloksista. Olin ympyröinyt ne, jotka mielestäni olivat liian lähellä viitearvojen ylälukua, mutta kuulemma kaikki arvot olivat erittäin hyviä, ei mitään hätää sen suhteen, fyysisesti täysin terve. Sydänfilmissäkään ei ollut poikkeavuuksia. Mutta uupunut olen, siitä ei ole epäillystäkään. Masentunut en ole, eikä lääkitykselle ole tarvetta. Tauon paikka kuitenkin nyt on ja sain sairaslomaa kuun loppuun.

Lähdin osastolta keskiviikkona heti kolmen jälkeen. Pysähdyin matkalla nauttimaan mansikkapirtelöä ja ajelin rauhassa kotiin. Toipuminen tulee viemään aikaa, mutta konkreettisia muutoksiakin on tehtävä. Menen maanantaina vielä takaisin, keskustelemaan. Asiat, mitkä aiheuttavat suurta stressiä ja ahdistusta alkavat pikkuhiljaa selkenemään. Nyt vaan pitää saada suu auki aika moneenkin suuntaan ja alkaa tekemään muutoksia elämässä, jotta vointi olisi jatkossa parempi.


Kotona olen saanut nukuttua paremmin ja lapset ovat olleet päivisin päiväkodissa. Oliviakin oli hoidossa kertonut, että äiti on sairaalassa lepäämässä, joten tabua en tästä aio kehittää. Olen huomannut, että tuotuani esiin oman väsymykseni ja uupumukseni, siitä on ollut helpompi kertoa myös muille. Ja hirvittävän paljon olen alkanut saamaan vertaistukea ympäriltäni myös ihmisiltä, joiden olen itse uskonut olevan täysin eri tilanteessa, mitä olin ajatellut. Miten väärässä olinkaan. Väsymys ja siitä johtuva uupumus on huomattavasti yleisempää, mitä olin ajatellut. 

Tänään on muuten syntymäpäiväni, täytin 31 vuotta. Ajatella, en olekaan enää kolmekymppinen, olen kolmeykkönen.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Väsyneen päiväkirja: paniikkikohtaus.

Lauantai, sen piti olla kiva kotipäivä, jolloin pesen pyykkiä, siivoan kotona ja loppupäivän vietän lasten kanssa Olivian ystävän 5-vuotis synttäreillä. Ja niihän se päivä menikin. Kylässä tosin aloin tuntemaan ahdistuneisuutta ympyröivistä ihmisistä. Koin, etten jaksa olla yhtään sosiaalinen ja lähdinkin kesken juhlien käymään yksin kaupassa, ihan siksi että pääsen hetkeksi pois. Pois kertomasta, mitä minulle kuuluu, mitä perheellemme kuuluu ja niin edelleen.

Kauaa en ollut poissa ja juhlissa vierähti yhteensä neljä tuntia. Lapsille tosi mukavaa puuhaa leikkiä päiväkotikavereiden kanssa muuallakin kuin päiväkodissa. Kotiin palattuamme olin kuitenkin henkisesti aika loppu. Ilta meni laskiessa minuutteja, milloin mies palaa reissultaan kotiin.

Sitten hän tuli. Lapset olivat aivan innoissaan. Minä olin helpottunut, nyt oli toinen aikuinen jakamassa taas arkea. Sovittiin, että katsotaan illalla leffa ja jutellaan. Elokuva ei ollut kauhean onnistunut valinta, mutta se siitä. Pahin oli vasta edessä. Makoilimme vierekkäin sängyssä ja aloimme puhumaan minun voinnista. Miksi olen näin väsynyt, ahdistunut, mitkä ovat ne syyt tähän kaikkeen?

Ja sitten se tuli. Tunne, että keuhkoissa on suuri möykky. Se kasvoi ja kasvoi , kunnes yks kaks se valtasi hengitystieni. Happi alkoi loppumaan, haukoin henkeä, mutta en saanut happea. Haukoin ja haukoin, yritin pysyä rauhallisena, mutta paniikki yltyi - en saa henkeä. Sydän alkoi tykkyttämään tuhatta ja sataa, vartalo alkoi tärisemään. Nousin istumaan, nousin sängystä ylös ja kävelin parvekkeelle. Ajattellen, että raikas ilma auttaa. Henkeä ahdisti. Menin makaamaan parvekkeen lattialle, nousin ylös. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lyhyt sisään, pitkä ulos. Pidempi sisään, pitkä ulos.

En osaa sanoa, miten pitkään tätä lopulta kesti, mutta kun aloin saamaan taas henkeä, kävin hakemassa lasin vettä ja palasin sänkyyn. Täristen kävelin rappuset ylös, tuntien, miten jokainen kohta sisälläni tärisi. Menin makuulleni ja nukahdin. Nukuin heräämättä koko yön. Aamulla heräsin pistävä kipu vasemmassa rinnassa. Tätä pistävää kipua on jatkunut koko päivän.

Paniikkikohtaus - elämäni ensimmäinen. Edes pahimmat tilanteet elämässäni eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle vastaavaa. Mistä ja miksi se tuli nyt?

Tänään koetin olla ajattelematta koko asiaa. Olin ilmoittanut jo perjantaina miehelleni, että sunnuntaiaamuna lähden kotoa pois, en tiedä minne, enkä tiedä miten pitkäksi aikaa, mutta lähden pois. Ja niin minä lähdin. En heti aamusta, koska vastuuntunnollisena annoin ensin oman panokseni kodinhoidossa ja leikkasin nurmikot, mutta heti sen jälkeen.

Haaveenani oli lähteä ajamaan kohti Kolia. Ottaa läppäri ja kamera mukaan. Tehdä niillä jotain. Tai kantaa vain mukanani. Kello oli kuitenkin liian paljon, kun lähdin, joten muutin suunnitelmiani ja päätin käydä kiertämässä isompi kirpputori. Olivialla ei ole ainuttakaan paria shortseja. Ajatus tuntui hyvältä, mutta todellisuus paikan päällä oli kaikkea muuta kuin koskaan aikaisemmin.

Ahdistus! Kirpparilla minua valtasi valtava ahditus. Yritin vältellä ihmisten katseita, pitää katse tiiviisti hyllyillä, etsien sitä, mitä tulin hakemaan. Tunsin, miten sydämeni alkoi tykyttämään. Entäs jos tulee joku tuttu vastaan? En halua jutella kenenkään kanssa. En halua selitellä mitään. En halua kuulla toisten kuulumisia enkä kertoa omiani. Selviänkö kirpparireissusta, mitä jos saan taas kohtauksen?

Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Shortsit kassalle ja ulos. Selvisin.

Mitäs sitten? Läppäri ja kamera ovat mukana. Auto alla, ei "kotiintuloaikaa". Lähdenkö sittenkin ajamaan Kolille? Entäs jos siellä ei olekaan minulle mitään ja ajelen turhaan? Kannattaako ajaa niin kauas, kuin lähempääkin voi löytää paikan istua ja kirjoittaa.

Hitot Kolista. Ajan sittenkin Jokiasemalle. Riskialtista kyllä, mutta varmuudella tilaa istuskella läppärin kanssa. Riskialtista, koska Jokiasemalla on aina porukkaa. Onneksi on sunnuntai, tuskin on hirveästi tuttuja.

Turhaan pelkäsin, olen ollut täällä nyt melkein tunnin ja en tunne ketään. Täällä on pirun kylmä, mutta eräänlainen rauha. Sanotaan, että vesi rauhoittaa. Istun laituriterassilla, 3m vedestä. En osaa sanoa rauhoittaako vesi vai se, että saan olla ihan rauhassa.


perjantai 18. toukokuuta 2018

Väsyneen päiväkirja.

Ensinnäkin, haluan kiittää jokaista, joka reagoi edelliseen postaukseeni. Olen saanut kommentteja, yksityisviestejä, vertaistukea, tsemppejä ja kauniita toivomuksia teiltä. Kiitos! Olen kyyneliin saakka liikuttunut. 

Haluatteko tuntea, miltä väsyneen ihmisen päivä tuntuu? Minäpä kerron. Kelataanpa 24h taaksepäin.

Heräsin torstaiaamuna klo 7.00 herätyskellon voimin. Tai en herännyt, torkutin 10 min eteenpäin, koska lapset nukkuivat vielä. Torkun aikana Alex heräsi virkeänä ja alkoi herättelemään minua. "Ei vielä, ihan kohta Alex" vastasin. 10 minuuttia kului ja kello soi taas. Torkutin taas 10 min eteenpäin. "Äiti, herää, on aamu" Alex kertoi. Otin Alexin kainaloon ja silitin hänen päätään. Voi rakas, kyllä minä haluaisin nousta jo, mutta raajani ovat niin painavat ettei minulla ole voimia nostaa niitä. Olen niin väsynyt.

Torkku soi uudestaan. Oli kulunut 20 minuuttia siitä, kun herätyskello soi ensimmäisen kerran. Olivia nukkui edelleen. "Äitii, aamublaze, mennään" kuului taas Alexin suusta. Mennään mennään.. "Äitiii, pippahätä, pippahätä, pippahätäää" - ja vasta silloin sain itseni ylös. Eli pakon edessä, kun ei vain voinut enää siirtää tai sanoa, että pissi vaippaan. Koska siihen ei nimenomaan pissitä enää, se on vain kaikelta varuilta öisin jalassa.

Aamupissat, pesut ja Fox auki. Blaze ja monsterikoneet ovat tän hetkinen hitti ja ollaan sovittu lasten kanssa, että aamublazen saa katsoa, jos samalla pukeutuu päivävaatteisiin. Muuten telkkari menee kiinni. Ja sitä ei välttämättä katsota loppuun, koska normipäivisin pitää joutua päiväkotiin ja töihin eikä aamun aikataulu anna periksi muuten. Torstai ei kuitenkaan ollut normipäivä, koska tiesin, etten ole menossa töihin. Alex sai katsoa Blazea rauhassa ja Oliviakin kömpi tukka sekaisin sängystä pois aamupesulle.

Blazen loputtua vein lapset päiväkotiin ja tulin takaisin kotiin klo 8.15. Laitoin kahvit tippumaan ja söin palan leipää. Mitäs sitä tekisi? Katsoin ulos, siellä paistoi aurinko. Yks kaks raajat alkoivat painamaan ihan liikaa, veri tuntunut liikkuvan päässä ja olokin oli huono. Niinpä laitoin ovet lukkoon  ja menin sänkyyn. Sängyssä kaikki alkoi pyörimään päässä. Henkeä alkoi ahdistamaan, kyynel valui poskia pitkin. Mikä minulla on, miksi en saa itsestäni mitään irti?

Suljin silmäni ja nukahdin. Heräsin puhelimen ääneen, sinne oli tullut viesti. Ystäväni tästä läheltä kysyi voisinko tulla käymään. Tottakai, vastasin. Taistelin painavia jalkoja vastaan ja "hyppäsin" sängystä ulos. Päässä huimasi, pala nousi taas kurkkuun. Minä pystyn tähän, toistin itselleni. 

Viihdyin ystävän luona vajaan tunnin. Hän on toinen niistä, kenelle oon puhunut tästä kaikesta kasvotusten. Tuemme toisiamme puolin ja toisin, nyt oli minun vuoro kuunnella.

Palasin kotiin. Teki mieli mennä suoraan sänkyyn mutta talomme näytti pommirähäjdyksen jäljiltä. Siivosin keittiön, eteisen, olohuoneen. Enempään en pystynyt. Vaikka halusin, ei keho enää toiminut. Niinpä söin, join kahvin ja menin yläkertaan. Kaaduin sänkyyn ja nukahdin. Heräsin 1,5 h myöhemmin, taas kerran puhelimen ääniin. Olin laittanut itselleni herätyskellon, etten nukkuisi liian pitkään ja unohtaisi hakea lapsia päiväkodista.

Nousin vasten tahtoani. Oli mukava laskeutua siistiin alakertaan. Harkitsin jatkavani siivousta yläkerrassa, mutta voimat ja tahto eivät kohdanneet. Mikä helpottaisi oloani, mietin. Kirjoittaminen. Tunteiden ja olotilojen sanoiksi muuttaminen. Ihan niin kuin olin tehnyt edellisenä päivänä. Avasin tietokoneen ja luin keskiviikon postaukseen tulleet kommentit. Sitten suljin koneen. Tahto ja voimat eivät taaskaan kohdanneet.

Klo 16.00 istuin autoon ja lähdin hakemaan lapsia. Lapset olivat iloisina pihalla leikkimässä. Olivat tehneet ravintolan ja museon, joissa sain vierailla. Kävelin päiväkodin pihassa ja koetin keskittyä skarppaamaan, mutta päässä pyöri ja olo oli hutera.  Kyselin lasten päivän kuulumisia kuuntelematta vastauksia, kuin robotti hain tavarat ja lähdimme autolle. "Oletko sinä äiti väsynyt?" Olivia kysyi. "Sulla oli varmaan tosi pitkä työpäivä, kun olet niin väsynyt!" hän lisäsi. Mmm. mumisin vastaan, en kehdannut sanoa, että olen ollut koko päivän kotona, koska Olivialle olisi tullut paha mieli siitä, että heidän piti olla päiväkodissa, vaikka äiti on kotona.

Kotona söimme yhdessä, rakensin lapsille junaradan ja makoilin sohvalla. Olivia ja Alex katsoivat muutaman lastenohjelman iPadista. Tein iltapalaksi vohveleita. Iltapesut, lapset nukkumaan, minä nukkumaan. Olin suunnitellut katsovani elokuvan, kun lapset ovat nukahtaneet, mutta taas kerran voimat eivät riittäneet, niinpä aloin itsekin nukkumaan.

Sitten tuli taas aamu, tämä aamu. Kello soi, torkku. Kello soi, torkku. Äiti herää. Kohta. Aamublaze. Pissahätä. Aamupesut. Blaze. Lapset pukee. Päiväkotiin, takaisin kotiin. Klo 8.30 asetan herätyskellon puoleen kahteentoista. Muuta en muista, koska herään paniikissa puhelimen ääniin. En voi uskoa silmiäni, kello on 11.30. Olo ei ole yhtään parempi. Ahdistaa, ahdistaa, että tämäkin päivä menee sängyssä maatessa.

Nousen ylös, teen itselleni aamiaisen. Haahuilen. Menen takaisin lepäämään. Nousen ylös. Otan läppärin käteen ja päätän, että nyt joko puran kaiken tänne blogiin tai kirjoitan ylös iltasadun, jonka lapsille toissailtana kerroin. Vielä kun sen muistan. Olivia tykkäsi siitä, nauroi jopa ääneen. Se kertoo minipossusta ja toukasta. Keksin usein lapsille iltasatuja, mutten ikinä muista kirjoittaa niitä ylös. Ehkä tämän voisin.

Teen valintani ja avaan bloggerin, vastaan kommenteihin. Mietin, mistä kirjoittaisin? Mutta sitten sanat valuvat ulos. Ei ole hiljaisia hetkiä, pausseja tai mitä nyt sanoisin hetkiä. Tekee mieli vuodattaa kaikki mahdollinen. Nyt kello on vartin yli kaksi. Ulkona paistaa vihdoin aurinko, aamu on mennyt harmaassa. Tekisi mieli käynnistää ruohonleikkuri ja käydä ajelemassa nurmikot, mutta en voi, koska sitten pitäisi leikata kaikkialta ja meillä on niin paljon pihaa, että siihen menisi minulta lähemmäs 4 tuntia. Ehkä voisin mennä kävelylle? Ehkä, mutta en mene, koska pelkään pyörtyväni matkalla. Ehkä voisin ottaa kameran ja mennä muuten vaan ulos? Ehkä, mutta en tiedä saanko kerättyä tarpeeksi voimia siihen. Lapsetkin kun pitäisi jaksaa hakea päiväkodista. Ja pitää säästää voimia iltaakin varten, en halua maata taas sohvalla loppuiltaa.

Nyt kuitenkin suljen koneen. Kiitos, kun sain avautua.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Kun on väsynyt olemaan väsynyt.

Tässä sitä taas ollaan. Saman aihepiirin parissa kuin oltiin tammikuussa, huhtikuussa tai jopa 2 vuotta sitten.. Ei tämä taida hävitä tästä mihinkään? Paitsi, että nyt olen totaalisen kyllästynyt olemaan näin väsynyt. En vain jaksa enää. Olen esittänyt vahvaa, reipasta ja aikaansaavaa jo niin pitkään, etten jaksa sitäkään enää.

Julkinen kuori on jotakin, johon olen pystynyt itse vaikuttamaan. Minkälaisen kuvan annan muille, tutuille ja tuntemattomille. Mutta kotona näkyy se oikea todellisuus ja siihen olen alkanut heräämään kunnolla. Olen vaan niin helvetin väsynyt. Herään väsyneenä, menen töihin väsyneenä, tulen töistä väsyneenä, menen nukkumaan väsyneenä. 



Syksyllä ajattelin, että tämä on vain vaihe, on pimeää ja märkää, kyl tää tästä. Talvella ajattelin, että jei, kohta tulee kevät, sit helpottaa, kun on valoa ja saa olla ulkona touhuamassa kaikkea kivaa. No ei helpota. En halua mennä ulos, en halua tehdä kaikkea kivaa enkä varsinkaan tunne itseäni pirteäksi, levänneeksi tai hyvinvoivaksi. Olen edelleen väsynyt. 

Unohtelen asioita, siirrän asioita, en saa mitään ylimääräistä aikaseksi. Purskahtelen itkuun. Joko sanoin, että olen väsynyt?

Mulla oli tänään etäpäivä töistä. Tartuin sitten vihdoin luuriin ja soitin terveyskeskukseen. Puhelu alkoi ihan rennosti, kerroin, että minua väsyttää koko ajan jne. ja sitten purskahdin itkuun ja itkin 12 minuutin puhelusta 10 minuuttia. Hoitaja oli lempeä ja rauhoitteli minua, ehdotti sairaslomaa, mutta enhän mä voi olla saikulla. Pidän kylläkin ainakin huomisen töistä vapaata ja ehkä myös perjantain. Vien lapset hoitoon ja nukun. Sitähän mä voisin tehdä vaikka päivät pitkät. Sain lääkärille ajan kuukauden päähän. Jos olotila pahenee, saan päivystysajan, mutta nyt mennään ensisijaisesti kuukaus eteenpäin.

Eniten surettaa lasten puolesta. Miltä heistäkin tuntuu, kun äiti on koko ajan väsynyt? Kun äiti ei jaksa rakentaa edes legoilla tai katsoa lastenohjelmia. Kun töistä tullessaan äiti vaan makaa sohvalla, vaikka ulkona paistaa aurinko? Olivia on fiksu tyttö, kyllä hän ymmärtää, ettei äiti voi hyvin. Eilen hän ehdotti, että "leikitään sellaista leikkiä, että minä olen lapsi ja Alex on pikkuveli ja sinä olet äiti, joka nukkuu ja me hoidetaan kaikki". Niinpä, mites se eroaa normi-illasta?

Mun pään sisällä tuntuu olevan älytön määrä solmuja. Mun on hankala olla minä. En oikein tiedä, mikä minulla on. Kamalan vaikeaa kirjoittaa johdonmukaista tekstiä, eihän näillä kappaleilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Irrallisia ajatuksia sieltä täältä. Paljon on asioita, jotka haluaisin pukea sanoiksi, mutta en vaan pysty. Mun pään sisällä on joku lukko, joka pitää asiat sellaisinaan kun ne on. Joka rajoittaa minua, luovuuttani, elämääni. Joka väsyttää minua. Itkettää minua. Ei tätä tekstiä kannata varmaan edes julkaista. Sekaisin kuin seinäkello ne sanoo. Mut nyt mä en välitä. Tältä minusta nyt tuntuu ja piste.


keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Asenne ratkaisee - myös bloggaamisessa.

Olin tänään eräässä koulutustapahtumassa, jonka teemana oli myyminen. "Kuinka myydään - ja joskus onnistutaankin siinä" kuului otsikko Facebookissa, kun tapahtuman sieltä bongasin. Aika erikoinen otsikko, ajattelin. Miksi ei olisi vaikkapa "Kuinka myydä ja onnistua siinä" tai "Näin onnistut myymään" tai ihan mitä vaan, mutta että "Kuinka myydään ja _joskus_ onnistutaankin siinä" kuulosti ihan liian vähättelevältä.

Koulutuksen jälkeen ymmärsin, että otsikko on itse asiassa aika paikkaansa pitäväkin. Hyväksi myyjäksi ei synnytä, vaan tullaan kovan työn tuloksena. Jos olet kuullut sanonnan, että hyvä myyjä myy vaikka jäätä eskimolle, niin mieti, onko hän todella hyvä myyjä vai hyvä ympäripuhuja? Tarvitseeko eskimo jäitä? Vai tuleeko hänelle kaupanteon jälkeen ostokrapula ja jään ostaminen loppuu siihen?

Tapahtumassa oli kolme puhujaa, jotka kaikki kertoivat omista kokemuksista myyjinä. Yksi heistä oli selvästikin valmistellut esiintymisvuoronsa. Power point esitys oli tukena, johon nojata. Tuli faktaa ja kokemuksia, vinkkejä sekä ajatuksia. Myös toinen näistä kolmesta oli miettinyt hyvin, mistä puhuu. Hänen valloittava persoonansa tuli vähän väliä esiin ja melkein toivoin, että hän olisi ollut oma itsensä ihan koko ajan eikä vain silloin, kun innostui kertomaan omista kokemuksistaan. Niitä tarinoita olisi kuunnellut mielellään lisääkin. 

Yksi puhujista taas erottautui joukosta toisella tapaa. En tiedä, mikä totuus on, mutta mun silmään hän ei näyttänyt kovin valmistautuneelta. Hän aliarvioi yleisöään, piti kättään koko ajan housujen taskussa, jaaritteli niitä näitä. Jos hän olisi myynyt henkilökohtaisesti minulle jotakin - en olisi ostanut. 

Hyviäkin asioita jäi kuitenkin mieleen. Esimerkiksi 5 sekunnin sääntö. Jos esimerkiksi mietit soittavasi jollekin vaikkapa asiakkaallesi tai liidille, niin tee se 5 sekunnin sisällä, kun sitä ajattelit, koska muuten alat ylianalysoimaan sitä ja lopulta et soita ollenkaan.

Jos haluat, että kauppoja syntyy, pidä itsesi koko ajan liikkeessä. Mitä enemmän palloja vierii, sitä enemmän niitä tulee maaliin. Ja se pitää paikkansa. Liikkeellä oleminen ei aina tarkoita fyysistä liikkumista paikasta toiseen, mikä toisaalta ei sekään ole huono vaihtoehto, koska liikkuessa muuallakin kuin vain oma työhuoneesi sisällä, saatat törmätä vaikkapa potentiaaliseen asiakkaaseen tai johonkin, jolla on päätösvaltaa jo vireillä olevaan kauppaan.

"Pallopeleissä pallo tai kiekko pomppii yleensä sille joukkueelle, joka liikkuu eniten. Maaleja syntyy sitä enemmän, mitä enemmän pyrkii maalia kohti. Sama koskee yritystoimintaa" - Matti Alahuhta

Miten sitten tulla hyväksi myyjäksi?


  • Kuuntele enemmän kuin puhut
  • Asenne ratkaisee
  • Aseta tavoitteita ja seuraa niiden toteutumista
  • Optimoi ajankäyttö
  • Opi jatkuvasti uutta ja kehitä myyntiosaamistasi

Miten tämä liittyy bloggaamiseen? Kaikin tavoin. Jokainen, joka haluaa saada vähänkin tienestejä blogistaan myy omaa aikaa ja sisältöä lukijoille. Jos katsotaan edellisiä teesejä, niin bloggaajan tulisi lukea niitä seuraavasti: Kirjoita siitä, mistä lukija on kiinnostunut. Ei lukijaa kiinnostaa, että kävit eilen lastesi kanssa ulkona ja puhalsitte saippuakuplia. Mutta jos teit sen saippuakupla-aineen itse, niin se kiinnostaa ja sen ohje kannattaa jakaa. Asenne ratkaisee - myös bloggaamisessa. Jos lukijoita ei ala näkyä ja blogi hiipuu hiipumistaan niin aina voi parantaa, kouluttaa itseään, mainostaa itseään ja ennen kaikkea uskoa siihen mitä tekee.

"Aseta tavoitteita ja seuraa niiden toteutumista" Oli ne sitten yksittäiset lukijat, postausmäärä viikossa, uudet lukijat, sivunäytöt - ihan mitä vaan. Kunhan se on mitattavissa oleva luku. "Enemmän lukijoita" ei ole mitattava luku. 20 uutta lukijaa taas on. 

"Optimoi ajankäyttö" Kirjoitit sitten harrastelijana tai ammatiksesi, tiedät miten paljon aikaa bloggaaminen vie. Aikatauluta tekemisesi niin saavutat tuloksia. "Opi jatkuvasti uutta ja kehitä myyntiosaamistasi" = Opi jatkuvasti uutta ja kehitä kirjoitustyyliäsi, blogiasi. Pysy ajantasalla, mitä maailmalla tapahtuu, miten some toimii, miten sitä käytetään jne.

Olenko itse tehnyt tätä? Kyllä ja ei. Olen kirjoittanut blogiani jo 6 vuotta. Siihen on mahtunut niin hyviä kuin huonojakin kausia. Kun pallo vieri, niin se todella vieri. Yhteistöitä tuli toisensa perään, lukijamäärät nousivat. Mutta asenne ei riittänyt. Annoin homman lopahtaa enkä jaksanut enää nousta ylös.  En osannut (enkä osaa vieläkään) optimoida ajankäyttöä. Silloin kun asetin tavoitteita, en seurannut niiden toteutumista. En opiskellut SEOta, en lukenut toisten blogeja. Elin vain omassa pienessä maailmassani, kirjoittaen vain minulle tärkeistä asioista. En antanut teille mitään. Vieläkin ihmettelen, miten täällä käy yli 3000 yksilöityä kävijää kuukaudessa vaikkakin anti on mitä on. Ehkäpä tottumuksesta?

Aionko jatkossa kehittää itseäni ja blogiani? Todennäköisesti. Mutta luulen, että blogin tyyli on nyt hakusessa. Minua kiinnostaa nykyisin ihan erilaiset asiat kuin viisi vuotta sitten. En koe enää tarvetta kirjoittaa lapsista niin paljon kuin aikaisemmin. Matkailu, raha, säästäminen, ajankohtaiset ajatukset, mielipiteet, toki lastenvaatteet ja muotikin edelleen, mutta toivottavasti myös paljon muuta. Tämä on minun alusta saada ajatukset ulos.

                                                               Minkälaisia ajatuksia postaus herätti?

Karina