Väsyneen päiväkirja: Mitä nyt kuuluu?

Pitkästä aikaa alan olemaan enemmän oma itseni. Tämä on toki monen eri muutoksen aiheuttama positiivinen reaktio: vaikka edellisestä työpaikastani tykkäsinkin, on nykyinen ollut henkisesti huomattavasti helpompi eikä esimerkiksi toimeentulosta tarvitse samalla tavalla stressata, kun on kiinteä kuukausipalkka. Myös Alexin imetys loppui syksyllä ja oma hormonitoiminta on palautunut ennalleen. Kaipaan hellyyttä ja vaikkapa mieheni kosketusta ihan eri tavalla kuin imetyksien aikana. Silloin koin saavani kaiken läheisyyden lapsista enkä oikein halunut mitään tai oikeastaan ketään.

Työpaikan vaihdon lisäksi ja saatuani tietää matalasta ferritiinistä aloin syömään säännöllisesti rautalisää ja käytyäni tammikuussa kontrollissa, yllätyin positiivisesti, miten nopeasti luku lähti nousuun. Väsymys ja voimattomuus eivät tietenkään sormia napsauttamalla hävinneet enkä koe vieläkään olevani elämäni kunnossa, mutta vihdoin olen saanut liikkumisen taas osaksi arkea. Tämän uskallan nyt ihan ääneen julistaa, sillä nyt alkoi neljäs viikko säännöllistä liikkumista. Pyrin käymään 2 kertaa viikossa salilla, 3 kertaa kävelylenkeillä sekä pitämään 2 lepopäivää. Esimerkiksi viime viikkoni näytti tältä (vaikkakin lepopäiviä tuli migreenin vuoksi tavallista enemmän):

ma 25.3 Kävelylenkki 8,2 km 1h 15min

ti 26.3 Kuntosali, 60min

ke 27.3 lepopäivä

to 28.3 lepo/migreenipäivä

pe 29.3 lepo/migreenipäivä

la 30.3 kävelylenkki 4,23km, 45min + kotitreeni

su 31.3 kävelylenkki 10,24 km, 1h 30min

ja tämä viikko on alkanut:

ma 1.4 salilla Crosstrainerilla 30 min + vatsatreeni

ti 2.4 kuntosali 45 min (7min kuntopyörä, 3 min soutulaite, kyykky, jalkaprässi, jalannosto sivuttain, penkkipunnerrus, ylätalja, pystypunnerus sekä vatsat ja kyljet. Kaikkia sarjoja joko 15-15-10-10 tai 15-10-10).

Huomenna olisi periaatteessa lepopäivä, mutta loppuviikosta on niin paljon muuttujia, että näillä näkymin sekä pe että la ja pahimmassa tapauksessa vielä sunnuntaikin jäävät ilman urheilusuoritusta, joten menen huomenna lenkille ja torstaina salille.

Niin kuin jo ylempänä kirjoitin, pitkästä aikaa minä alan olla enemmän oma itseni ja kaikista parasta tässä on se, että urheileminen ja ennen kaikkea liikkuminen tulevat täysin omasta tahdostani. En mene lenkille, koska mun pitää mennä, menen koska minä haluan. Olin kadottanut sen euforisen tunteen, mikä suorituksen jälkeen tulee useammaksi vuodeksi ja nyt vihdoin alan saamaan samoja fiiliksiä kuin ennen vanhaan.

/viime viikon lauantaina kaivoin varastosta ikivanhat tuplarattaat esiin ja kävin reilun 4km kävelyllä. Kyllä oli kädet hapoilla, kun työnsin 40kiloa lapsia loskassa./

Täysin en kuitenkaan ole väsymyksestä/uupumuksesta toipunut ja aika ajoin olen iltaisin hyvin poikki. En ihan samalla tavalla kuin syksyllä, sillä nyt jaksan laittaa ruokaa, pestä pyykkejä ja leikkiä lasten kanssa, mutta silti tunnen sen saman tunteen aika ajoin – ei ole voimia mihinkään. Silloin pyrin ottamaan lepohetken, pienet päikkärit tai olen ihan vaan tekemättä mitään. Sillä kokemuksesta tiedän, että kun painaa täysillä, vaikka keho on eri mieltä, ei hyvää seuraa.

En tiedä, ehkä tämä on myös tätä kevään ja valoisuuden aikaa – aurinko saa hymyn huuliin, vai onko se todella sitä, että varastorauta alkaa kerryttämään tavaraa itseensä? Joka tapauksessa on ihanaa nauttia taas elämästä ja siitä, ettei koko ajan tarvii miettiä missä ja milloin voin laittaa silmät kiinni.

Oikein ihanaa alkanutta huhtikuuta sekä kevättä jokaiselle!

Karina

Väsyneen päiväkirja: Matala ferritiini.

Helou, tein taas reilun kuukauden mittaisen katoamistempun. Kaikkeen on tosin omat syynsä. Suurimpana se, että aloitin kuukausi sitten uudessa työpaikassa! Arkirytmi muuttui taas kerran hyvin säännölliseksi ja omaa aikaa en ole osannut juurikaan ottaa. Työaikani ovat olleet sellaisia, että lähdemme lasten kanssa aamuisin kotoa klo 7.50 ja mieheni hakee lapset klo 17, itse tulen kotiin 17.30. Yhdeksään mennessä yritän olla jo nukkumassa, joten illat menee hyvinkin nopeasti lasten ja ruoanlaiton parissa. 

Teen myös ainakin loppuvuoteen saakka keikkahommia yökerhossa ja isommissa tapahtumissa (esim. Joensuun Areenalla). Yövuoroja minulla on joko pe tai la ja niitäkin esim. tässä kuussa vain 2, joten liian ylikuormittunut en missään nimessä ole. Marras - ja joulukuusta uskoisin tulevan kiireisempiä, koska pikkujoulukausi starttailee jo. 2 keikkaa on jo sovittu heti marraskuun ekalle viikonlopulle.

Uudessa työpaikassa olen viihtynyt todella hyvin ja tykkään kyllä todella paljon. Kuukausipalkka, säännölliset työajat, mukavat työkaverit, iso talo, etenemismahdollisuudet yms. Menen töihin iloisena ja palaan töistä iloisena, ihan huippua! 

Noin kuukausi sitten kävin myös mittauttamassa ferrittiiniarvoni ja aloitin lisäraudan syömisen. Joidenkin lähteiden mukaan naisen optimi arvo olisi 70-100. Minun arvoni oli 16, joten aika alakantissa ollaan, vaikkakin lääkärin mielestä "olen viitearvojen sisällä, ne kun ovat 13-150" eli kaikki ok. Pienen keskustelun jälkeen, jossa pyysin lääkäriä katsomaan viime kevään uupumushistoriani sekä kaikki muut oireet, jotka viittaavat raudanpuutteeseen ilman anemiaa, sain hänetkin myöntämään, että kyllähän tuo arvo on matala, ei siitä mihinkään pääse. Syön nyt päivittäin rautaa ja tammikuussa minulla on kontrolliaika, onko rauta lähtenyt imeytymään ja ferritiini kohoamaan vai pitääkö tutkia tarkemmin, mistä puutostila johtuu.

Psykologisesti minulle oli suuri helpotus saada noin matala arvo, koska sain siitä itselleni syyn, miksi olin jo keväällä totaalisen väsynyt ja uupunut, miksi Espanjassa vietin 75% ajasta sängyssä ja miksi en jaksanut kotona tehdä mitään ylimääräistä. Hyvä, jos pakollisiakaan.

Muuten meillä menee hyvin, arki rullaa, perhekalenteri on kovassa käytössä, että saadaan kaikki synkronoitua keskenään. Otettiin käyttöön myös FamCal sovellus, johon päästään miehen kanssa kummatkin omilta puhelimilta tekemään merkkauksia kalenteriin, heti kun joku uusi meno tai työjuttu tulee tietoon. Ja niitähän tulee!

Hyvää syksyä kaikille, kirjoittelen taas, kun sopiva hetki löytyy :)

ps. Projekti20 elää nyt omaa elämäänsä, en ole käynyt vaa´aall kuukauteen, joten tehdään tarkistus vasta kun siltä tuntuu.

Karina

Väsyneen päiväkirja: mitä minulle kuuluu just nyt?

Hei kaikki! Long time, no see! Viimeisin postaus on kesäkuulta ja sen jälkeen onkin tapahtunut hyvinkin paljon.

Toukokuussahan sain jonkinlaisen hermoromahduksen, mitään virallista diagnoosia ei minulle ole. Väsymys ja uupumus, ei masennusta - sanoi lääkäri silloin kuin olin muutaman päivän avohoidossa. Stressihän sen teki, kyllä minä sen nyt tiedän. Stressi rahasta, tulevaisuudesta, parisuhteesta, omasta jatkuvasti nousevasta painosta, väsymyksestä, siitä että olin koko ajan ärtynyt ja kiukkuinen ja niin edelleen. Oravanpyörä, joka vain pyöri ja pyöri, kuin loputun hyrrä liukkaalla lattialla.

10 päivän sairasloma ei paljon mieltä nostanut - eikä voimavarojakaan. Koetin välttää sitä stressiä, sain angiinan, makasin "luvan kanssa" sängyssä. Välillä itkin, välillä nauroin. Vietin aikaa lastemme kanssa, keräsin rippeitä itsestäni kasaan ja koetin reipastua. 

Sairasloman jälkeen palasin töihin, mutta tiesin jo silloin, etten kauaa tule talossa olemaan. Hain nimittäin sairasloman aikana toista työpaikkaa, jossa olisi ollut kuukausipalkka. 50:sta hakijasta olin neljän parhaan joukossa, mutta minun harmikseni paikka meni ihmiselle, jolla oli jo sen alan työstä pitkä kokemus. Tärkein kriteeri uudelle työlle oli nimenomaan kiinteä palkka. Olin kyllästynyt tulospalkkaukseen, peruuntuneisiin kauppoihin, taloudelliseen stressiin. 

Oma rohkeus ei kuitenkaan riittänyt irtisanoutumiseen, joten esimieheni teki sen minun puolesta. Hän irtisanoi minut samana päivänä kuin olin ollut työhaastattelussa. Parin päivän kulutta sain tietää, etten saanut paikkaa, joten ykskaks olinkin tilanteessa, jossa en ollut aikaisemmin ollut: työtön. Normaali ihminen voisi samantien ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi ja hakea työttömyyspäivärahaa, mutta minä tein töitäni partnersopimuksella toiminimeni kautta ja joudun nyt odottamaan tämän kuun 15.päivään, jolloin saan viimeiset rippeet edellisestä työpaikastani. Sitten toiminimi lyö pillit pussiin ja menee pöytälaatikkoon odottamaan uudelleenaktivointia, maybe. YEL-vakuutuksen toki irtisanoin jo kesäkuussa. Mut tämä on tarina erikseen, palataan kuulumisiin.

Ollessani sairaslomalla, meillä kävi kotona kuntamme perhetyöntekijä. Tämä siksi, että kahden pienen lapsen äiti oli 3 yötä aikuispsykiatrisessa avohoidossa ja siitä tehtiin osaston puolesta huolestumisilmoitus lastensuojeluun..? Tai jonnekin. Kaksi naista tulivat arvioimaan meidän kodin olosuhteet sekä avuntarpeen. Lopputulos oli se, ettei apua ole meille tarjolla, koska koti näyttää hyvältä eikä lasten kasvatuksessa ole puutteita tai muuta. Mutta keskusteluapua olisi tarjolla. Joko minulle yksin tai mieheni kanssa yhdessä, vähän niin kuin pariterapiaa, mutta perhetyöntekijän kanssa. 

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä lähes 9 vuotta, mutta jostain syystä olen viime aikoina kokenut vaikeaksi puhua hänen kanssaan omista ajatuksista ja tuntemuksista. Kun eteemme tulikin henkilö, joka osasi meidän puolesta kysyä juuri ne oikeat kysymykset, tuntui ihanan vapauttavalta alkaa puhumaan kaikesta! Se oli lähes maaginen hetki, kun istuimme kotimme terassilla ja minä aloin vain puhumaan ja puhumaan. Perhetyöntekijä kysyi, mistä nauttisin juuri nyt? Heitin sitten, että olisi ihanaa päästä yksin jonnekin kauas, kirjoittamaan, lepäämään, lukemaan kirjoja ja vain olemaan. Keräämään voimia. Hänen lähdettyään mieheni sitten kysyi: miksi et lähtisi ihan oikeasti? Vaikka 1-3 kuukaudeksi? Kyllä hän pärjää kotona lasten kanssa, ei se ole mikään ongelma. Mene, toteuta haaveitasi.

Ja niin minä sitten tein. Pari päivää siitä ja olin varannut itselleni lentoliput Espanjaan. Kuukaudeksi. Yksin. Ilman lapsia. Ilman miestä.

Ja täällä mä nyt oon, viidettä päivää. 24 päivää jäljellä.

ps. seuraavassa postauksessa kerron, mitä aion tehdä täällä ja miten on mennyt :)

Karina

Superäiditkin väsyy.

Mitä sinulle oikein on tapahtunut? kysyi eräs ystäväni minulta perjantaina, ennen kuin olin julkaissut edellisen rehellisen tekstini. Samana iltana häneltä tuli uusi viesti.  "En osannut kuvitella tilannettasi ihan noin, jotenkin päällepäin ja muutenkin oot vaikuttanut siltä, että kaikki on hyvin ja elämä aika perus". 

Niin minäkin kuvittelin. Ja elämä onkin ollut ihan perus, kaikki ok. Taustalla on vain ollut se jäätävä väsymys, joka on alkanut ahdistamaan. Oon ollut todella hyvä väsymyksen peittelemisessä. Mulle on kuulunut lähes aina hyvää enkä ole ystävilleni juurikaan valittanut mistään. Koska loppupeleissä kaikki on ihan oikeasti hyvin. Tärkeimmät asiat ovat edelleen hyvin, lapset terveitä ja minä itse terve.

Mutta superäiditkin väsyy. Toinen ystäväni paljasti minulle, että hänkin on ollut uupunut ja itse asiassa taistelee myös masennusta vastaan. Kun hän oli saanut diagnoosinsa, oli hän päättänyt, että Karinalle hän ei tästä ainakaan kerro. Koska superäitiys. Karina kokkaa lasten ruoat, tekee juhlissa tarjottavat alusta loppuun, silittää vauvan vaatteet, matkustaa lasten kanssa maailmalla, tekee smoothiet ja hymyilee aina kaikille. Lisäksi käy töissä, harrastaa liikuntaa, asuu omakotiatalossa, jossa myöskin tekemistä riittää ja silti hän jaksaa. 

En sano, että olisin esittänyt mitään roolia viimeiset vuodet, oon ollut aidosti oma itseni ja tehnyt juuri niitä asioita, jotka ovat olleet mieluisia. En ole tehnyt mitään sen vuoksi, että se näyttäisi muitten silmissä paremmalta. Siksi monelle ystävälleni tämä ulostulo tuli täytenä yllätyksenä. Voin rehellisesti sanoa, että tilanteen eskaloituminen paniikkikohtauksiin ja ahdistukseen tuli myös minulle itselleni täysin yllätyksenä. Toki mielessäni on pyörinyt joitakin asioita jo pidempään ja lievää ahdistusta on ollut ilmassa aikaisemminkin, mutta kaikki tämä, avohoito ja muut ovat tulleet myös itselleni täysin puun takaa.

Siitä on nyt tasan viikko, kun olin arvioitavana ja jäin avohoitoon. Tänään menen vielä takaisin keskustelemaan jatkosta. Tuntuu jokseekin oudolta mennä takaisin paikkaan, jossa olen lähinnä vain itkenyt. Just nyt en ole siinä samassa murtumispisteessä ja tuntuu myös jotenkin typerältä mennä sinne. Eihän ahdistus ja väsymys ole minnekään kadonnut, mutta mitä minä kerron siellä? Miten viikko on mennyt? No ihan ok. Miten kotona on suhtauduttu asiaan? No ihan ok. Ahdistaako töihinpaluu torstaina? No joo. Oletko levännyt? No joo. Tehnyt asioita, joista nautit? Kävin metsässä kävelyllä ja olen ottanut kuvia, kirjoittanut blogiin ajatuksia ja tuntemuksia sekä jutellut pitkiä puheluita äitini ja ystävieni kanssa. Olen myös leikkinyt lasten kanssa ja viettänyt aikaa pihalla. Että kaipa minä olen? En minä tiedä.

Tunnen myös järkyttävää syyllisyyttä viikonlopusta. Olivian kummisetä oli meillä loppuviikkovierailulla ja meillä oli kaikilla tosi kivaa. Oli ihana nähdä, miten Olivia luo muistoja esimerkiksi pyöräilemällä kummisetänsä kanssa kahdestaan jätskille. Kertomalla hänelle omia juttuja jne. Lauantaina me myös grillattiin ja otettiin ribsien kanssa punaviiniä. Kun lapset nukahtivat ja muutama mansikkadaiqirikin oli maisteltu, saatiin ajatus baariin lähtemisestä. Mieheni ei tietenkään tykännyt ajatuksesta yhtään, koska hänen mielestään minun olisi kuulunut levätä, mutta tanssijalkaa alkoi vipattamaan niin kovasti, etten kuunnellut. Niinpä me lähdettiin. Mies jäi tottakai lasten kanssa nukkumaan, hän ei ollut juonutkaan juuri mitään. 

Käytiin Suvannon Santrassa laulamassa karaoket, Gloriassa tanssimassa ysärien tahtiin ja Ilonassa. Ilta oli todella onnistunut ja meillä oli hauskaa, mutta tiesihän sen jo sunnuntaiaamuna, että tätä vielä kadutaan. Olisiko sittenkin pitänyt kuunnella miestä ja jäädä nukkumaan? Sunnuntaina nimittäin väsytti entistä enemmän. Koko viikon lepäämiset menivät yhdessä illassa hukkaan. Huonoa olo ei onneksi ollut, mutta väsymystä senkin edestä.

Joku on varmasti sitä mieltä, että pieni tuulettuminen teki ja tekee varmastikin vain hyvää. Illan aiheuttama väsymys ei ole pitkäaikainen ja lähtee ihan nukkumalla pois. Tärkeintä oli viettää aikaa ystävän kanssa 15 vuoden takaa. Kertoa, kysellä, kyseenalaista, jutella, tanssia, luoda meidän yhteisiä muistoja.

Joku toinen taas on varmasti sitä mieltä, että ei jumalauta, miten typerä ihminen voi olla. Valittaa väsymystä ja käyttää yhteiskunnan resursseja uupumukseensa, mutta heti kun tilaisuus tulee, vetää kaksin käsin viiniä ja valvoo yön tanssilattioita kuluttaen.

Molemmat ovat oikeassa. Myönnän olleeni sekä typerä, että toisaalta taas oma itseni, taas kerran. Minusta vain tuntui siltä, että haluan lähteä ja lähdin. Hetkeksi pois. Myös henkisesti hetkeksi pois, koska en jaksa ajatella näitä samoja asioita koko ajan. Pyöritellä päässäni kaikkea uudestaan ja uudestaan. Halusin jutella ihan kaikesta muusta kuin tästä ja ystävän kanssa se oli mahdollista.

Ihmisiähän tässä vaan ollaan, myös me (ex)superäidit. 

Väsyneen päiväkirja: Kun omat voimat eivät riitä.

Menin maanantaina väsyneenä, mutta suhteellisena normaalina töihin. Kävelin pitkin toimistoa omaan huoneeseen, kun huomasin eräässä huoneessa jonkun tavarat. Ei paska, oli ensimmäinen ajatukseni. Kollega toisesta kaupungista on käymässä. En yhtään muistanut. Siitä pienestä hetkestä lähtien aloin tuntemaan sykkeen nousua ja kokonaisvaltaista huonovointisuutta. Kohta se kysyy, mitä minulle kuuluu. Apua, mitä vastaan? En halua avautua hänelle,  hän ei kuulu minun lähipiiriini. Eikä edes lähityöpiiriin, siis sellaiseen, keille voin vapaasti kertoa mitä vaan.

"No, mites Karinalla menee?" kuului hetki ennen viikkopalaveria kollegan suusta. "Paremminkin on mennyt" vastasin ja koetin pitää itseni kasassa. Palaveri alkoi ja puhuimme ihan peruskuulumisia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, joku sanoi. Jo ennen sitä tunsin, että syke tiheytyy edelleen, että itkussa on pidättämistä ja hengittäminenkin tuntuu vähän vaikealta. Mutta kun kuulin lauseen "kaikki vaikuttaa kaikkeen" niin romahdin ihan täysin. Kyyneleet alkoivat valumaan holtittomasti pitkin kasvojani, hengitystä ei voinut enää pidättää ja huono olo tuli väkisin ulos. 

Nousin pöydästä pois ja lähdin rauhoittumaan. Jonkun ajan päästä esimieheni tuli luokseni ja kysyi, miltä minusta tuntuisi, jos menisimme käymään sairaalalla. Siellä kuulemma olisi osaavia ihmisiä, ja saisin tarvitsemaani apua heti. Koska en ole työkunnossa enkä oikeastaan missään kunnossa. Tunteet toki kielsivät kaiken enkä millään olisi halunnut mennä mihinkään, mutta omakin järki alkoi olla sitä mieltä, että nyt ei omat voimat riitä enää. Soitin sinne etukäteen ja sain ohjeeksi mennä paikalle puolen tunnin päästä. Sit me istuttiin autoon ja esimies vei minut.

Aikuispsykiatrinen tehostettu avohoito, L21 - luki ovessa. Mitä hittoa mä täällä teen, ajattelin. Kaksi erikoissairaanhoitajaa, työparina, arvioivat minut ja kehottivat jäämään osastolle muutamaksi päiväksi. Nukkumaan, lepäämään ja selvittelemään ajatuksia. Suostuin. Kävin kotoa hakemassa henkilökohtaiset tavarani ja palasin osastolle, josta sain oman huoneen.

Maanantaina itkin lähes koko päivän. Itkin ollessani yksin, jutellessani lääkärin, hoitajan, tai ihan kenen tahansa kanssa. Nukuin yön todella huonosti. Tuntuu, että säpsähtelin koko ajan hereille, pyörin ja pyörin, kunnes aamuyöstä tipahdin uneen. Vähän jälkeen klo 7 oveen koputettiin. Verikoe. 7 putkiloa verta. Sen jälkeen sydänfilmi.

Tiistaikin meni aika itkuisessa tunnelmassa. En oikein osannut kertoa tuntemuksistani ilman itkua. Nyt en kuitenkaan itkenyt enää yksin ollessani, itkin vain silloin kuin keskustelin ammattilaisten kanssa. Täytin pari masennustestiä, kävin kävelyillä, nukuin päikkärit kahteen otteeseen. Luin kirjaa, keskustelin äitini ja muutaman ystäväni kanssa. Menin ajoissa nukkumaan.

Toinen yö meni hieman paremmin, mutta nukuin edelleenkin tosi huonosti. Keskiviikkona tapasin lääkärin ja keskustelimme mm. verikokeen tuloksista. Olin ympyröinyt ne, jotka mielestäni olivat liian lähellä viitearvojen ylälukua, mutta kuulemma kaikki arvot olivat erittäin hyviä, ei mitään hätää sen suhteen, fyysisesti täysin terve. Sydänfilmissäkään ei ollut poikkeavuuksia. Mutta uupunut olen, siitä ei ole epäillystäkään. Masentunut en ole, eikä lääkitykselle ole tarvetta. Tauon paikka kuitenkin nyt on ja sain sairaslomaa kuun loppuun.

Lähdin osastolta keskiviikkona heti kolmen jälkeen. Pysähdyin matkalla nauttimaan mansikkapirtelöä ja ajelin rauhassa kotiin. Toipuminen tulee viemään aikaa, mutta konkreettisia muutoksiakin on tehtävä. Menen maanantaina vielä takaisin, keskustelemaan. Asiat, mitkä aiheuttavat suurta stressiä ja ahdistusta alkavat pikkuhiljaa selkenemään. Nyt vaan pitää saada suu auki aika moneenkin suuntaan ja alkaa tekemään muutoksia elämässä, jotta vointi olisi jatkossa parempi.

Kotona olen saanut nukuttua paremmin ja lapset ovat olleet päivisin päiväkodissa. Oliviakin oli hoidossa kertonut, että äiti on sairaalassa lepäämässä, joten tabua en tästä aio kehittää. Olen huomannut, että tuotuani esiin oman väsymykseni ja uupumukseni, siitä on ollut helpompi kertoa myös muille. Ja hirvittävän paljon olen alkanut saamaan vertaistukea ympäriltäni myös ihmisiltä, joiden olen itse uskonut olevan täysin eri tilanteessa, mitä olin ajatellut. Miten väärässä olinkaan. Väsymys ja siitä johtuva uupumus on huomattavasti yleisempää, mitä olin ajatellut. 

Tänään on muuten syntymäpäiväni, täytin 31 vuotta. Ajatella, en olekaan enää kolmekymppinen, olen kolmeykkönen.

Väsyneen päiväkirja: paniikkikohtaus.

Lauantai, sen piti olla kiva kotipäivä, jolloin pesen pyykkiä, siivoan kotona ja loppupäivän vietän lasten kanssa Olivian ystävän 5-vuotis synttäreillä. Ja niihän se päivä menikin. Kylässä tosin aloin tuntemaan ahdistuneisuutta ympyröivistä ihmisistä. Koin, etten jaksa olla yhtään sosiaalinen ja lähdinkin kesken juhlien käymään yksin kaupassa, ihan siksi että pääsen hetkeksi pois. Pois kertomasta, mitä minulle kuuluu, mitä perheellemme kuuluu ja niin edelleen.

Kauaa en ollut poissa ja juhlissa vierähti yhteensä neljä tuntia. Lapsille tosi mukavaa puuhaa leikkiä päiväkotikavereiden kanssa muuallakin kuin päiväkodissa. Kotiin palattuamme olin kuitenkin henkisesti aika loppu. Ilta meni laskiessa minuutteja, milloin mies palaa reissultaan kotiin.

Sitten hän tuli. Lapset olivat aivan innoissaan. Minä olin helpottunut, nyt oli toinen aikuinen jakamassa taas arkea. Sovittiin, että katsotaan illalla leffa ja jutellaan. Elokuva ei ollut kauhean onnistunut valinta, mutta se siitä. Pahin oli vasta edessä. Makoilimme vierekkäin sängyssä ja aloimme puhumaan minun voinnista. Miksi olen näin väsynyt, ahdistunut, mitkä ovat ne syyt tähän kaikkeen?

Ja sitten se tuli. Tunne, että keuhkoissa on suuri möykky. Se kasvoi ja kasvoi , kunnes yks kaks se valtasi hengitystieni. Happi alkoi loppumaan, haukoin henkeä, mutta en saanut happea. Haukoin ja haukoin, yritin pysyä rauhallisena, mutta paniikki yltyi - en saa henkeä. Sydän alkoi tykkyttämään tuhatta ja sataa, vartalo alkoi tärisemään. Nousin istumaan, nousin sängystä ylös ja kävelin parvekkeelle. Ajattellen, että raikas ilma auttaa. Henkeä ahdisti. Menin makaamaan parvekkeen lattialle, nousin ylös. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lyhyt sisään, pitkä ulos. Pidempi sisään, pitkä ulos.

En osaa sanoa, miten pitkään tätä lopulta kesti, mutta kun aloin saamaan taas henkeä, kävin hakemassa lasin vettä ja palasin sänkyyn. Täristen kävelin rappuset ylös, tuntien, miten jokainen kohta sisälläni tärisi. Menin makuulleni ja nukahdin. Nukuin heräämättä koko yön. Aamulla heräsin pistävä kipu vasemmassa rinnassa. Tätä pistävää kipua on jatkunut koko päivän.

Paniikkikohtaus - elämäni ensimmäinen. Edes pahimmat tilanteet elämässäni eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle vastaavaa. Mistä ja miksi se tuli nyt?

Tänään koetin olla ajattelematta koko asiaa. Olin ilmoittanut jo perjantaina miehelleni, että sunnuntaiaamuna lähden kotoa pois, en tiedä minne, enkä tiedä miten pitkäksi aikaa, mutta lähden pois. Ja niin minä lähdin. En heti aamusta, koska vastuuntunnollisena annoin ensin oman panokseni kodinhoidossa ja leikkasin nurmikot, mutta heti sen jälkeen.

Haaveenani oli lähteä ajamaan kohti Kolia. Ottaa läppäri ja kamera mukaan. Tehdä niillä jotain. Tai kantaa vain mukanani. Kello oli kuitenkin liian paljon, kun lähdin, joten muutin suunnitelmiani ja päätin käydä kiertämässä isompi kirpputori. Olivialla ei ole ainuttakaan paria shortseja. Ajatus tuntui hyvältä, mutta todellisuus paikan päällä oli kaikkea muuta kuin koskaan aikaisemmin.

Ahdistus! Kirpparilla minua valtasi valtava ahditus. Yritin vältellä ihmisten katseita, pitää katse tiiviisti hyllyillä, etsien sitä, mitä tulin hakemaan. Tunsin, miten sydämeni alkoi tykyttämään. Entäs jos tulee joku tuttu vastaan? En halua jutella kenenkään kanssa. En halua selitellä mitään. En halua kuulla toisten kuulumisia enkä kertoa omiani. Selviänkö kirpparireissusta, mitä jos saan taas kohtauksen?

Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Shortsit kassalle ja ulos. Selvisin.

Mitäs sitten? Läppäri ja kamera ovat mukana. Auto alla, ei "kotiintuloaikaa". Lähdenkö sittenkin ajamaan Kolille? Entäs jos siellä ei olekaan minulle mitään ja ajelen turhaan? Kannattaako ajaa niin kauas, kuin lähempääkin voi löytää paikan istua ja kirjoittaa.

Hitot Kolista. Ajan sittenkin Jokiasemalle. Riskialtista kyllä, mutta varmuudella tilaa istuskella läppärin kanssa. Riskialtista, koska Jokiasemalla on aina porukkaa. Onneksi on sunnuntai, tuskin on hirveästi tuttuja.

Turhaan pelkäsin, olen ollut täällä nyt melkein tunnin ja en tunne ketään. Täällä on pirun kylmä, mutta eräänlainen rauha. Sanotaan, että vesi rauhoittaa. Istun laituriterassilla, 3m vedestä. En osaa sanoa rauhoittaako vesi vai se, että saan olla ihan rauhassa.