Väsyneen päiväkirja: Kun omat voimat eivät riitä.

Menin maanantaina väsyneenä, mutta suhteellisena normaalina töihin. Kävelin pitkin toimistoa omaan huoneeseen, kun huomasin eräässä huoneessa jonkun tavarat. Ei paska, oli ensimmäinen ajatukseni. Kollega toisesta kaupungista on käymässä. En yhtään muistanut. Siitä pienestä hetkestä lähtien aloin tuntemaan sykkeen nousua ja kokonaisvaltaista huonovointisuutta. Kohta se kysyy, mitä minulle kuuluu. Apua, mitä vastaan? En halua avautua hänelle,  hän ei kuulu minun lähipiiriini. Eikä edes lähityöpiiriin, siis sellaiseen, keille voin vapaasti kertoa mitä vaan.

"No, mites Karinalla menee?" kuului hetki ennen viikkopalaveria kollegan suusta. "Paremminkin on mennyt" vastasin ja koetin pitää itseni kasassa. Palaveri alkoi ja puhuimme ihan peruskuulumisia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, joku sanoi. Jo ennen sitä tunsin, että syke tiheytyy edelleen, että itkussa on pidättämistä ja hengittäminenkin tuntuu vähän vaikealta. Mutta kun kuulin lauseen "kaikki vaikuttaa kaikkeen" niin romahdin ihan täysin. Kyyneleet alkoivat valumaan holtittomasti pitkin kasvojani, hengitystä ei voinut enää pidättää ja huono olo tuli väkisin ulos. 

Nousin pöydästä pois ja lähdin rauhoittumaan. Jonkun ajan päästä esimieheni tuli luokseni ja kysyi, miltä minusta tuntuisi, jos menisimme käymään sairaalalla. Siellä kuulemma olisi osaavia ihmisiä, ja saisin tarvitsemaani apua heti. Koska en ole työkunnossa enkä oikeastaan missään kunnossa. Tunteet toki kielsivät kaiken enkä millään olisi halunnut mennä mihinkään, mutta omakin järki alkoi olla sitä mieltä, että nyt ei omat voimat riitä enää. Soitin sinne etukäteen ja sain ohjeeksi mennä paikalle puolen tunnin päästä. Sit me istuttiin autoon ja esimies vei minut.

Aikuispsykiatrinen tehostettu avohoito, L21 - luki ovessa. Mitä hittoa mä täällä teen, ajattelin. Kaksi erikoissairaanhoitajaa, työparina, arvioivat minut ja kehottivat jäämään osastolle muutamaksi päiväksi. Nukkumaan, lepäämään ja selvittelemään ajatuksia. Suostuin. Kävin kotoa hakemassa henkilökohtaiset tavarani ja palasin osastolle, josta sain oman huoneen.

Maanantaina itkin lähes koko päivän. Itkin ollessani yksin, jutellessani lääkärin, hoitajan, tai ihan kenen tahansa kanssa. Nukuin yön todella huonosti. Tuntuu, että säpsähtelin koko ajan hereille, pyörin ja pyörin, kunnes aamuyöstä tipahdin uneen. Vähän jälkeen klo 7 oveen koputettiin. Verikoe. 7 putkiloa verta. Sen jälkeen sydänfilmi.

Tiistaikin meni aika itkuisessa tunnelmassa. En oikein osannut kertoa tuntemuksistani ilman itkua. Nyt en kuitenkaan itkenyt enää yksin ollessani, itkin vain silloin kuin keskustelin ammattilaisten kanssa. Täytin pari masennustestiä, kävin kävelyillä, nukuin päikkärit kahteen otteeseen. Luin kirjaa, keskustelin äitini ja muutaman ystäväni kanssa. Menin ajoissa nukkumaan.

Toinen yö meni hieman paremmin, mutta nukuin edelleenkin tosi huonosti. Keskiviikkona tapasin lääkärin ja keskustelimme mm. verikokeen tuloksista. Olin ympyröinyt ne, jotka mielestäni olivat liian lähellä viitearvojen ylälukua, mutta kuulemma kaikki arvot olivat erittäin hyviä, ei mitään hätää sen suhteen, fyysisesti täysin terve. Sydänfilmissäkään ei ollut poikkeavuuksia. Mutta uupunut olen, siitä ei ole epäillystäkään. Masentunut en ole, eikä lääkitykselle ole tarvetta. Tauon paikka kuitenkin nyt on ja sain sairaslomaa kuun loppuun.

Lähdin osastolta keskiviikkona heti kolmen jälkeen. Pysähdyin matkalla nauttimaan mansikkapirtelöä ja ajelin rauhassa kotiin. Toipuminen tulee viemään aikaa, mutta konkreettisia muutoksiakin on tehtävä. Menen maanantaina vielä takaisin, keskustelemaan. Asiat, mitkä aiheuttavat suurta stressiä ja ahdistusta alkavat pikkuhiljaa selkenemään. Nyt vaan pitää saada suu auki aika moneenkin suuntaan ja alkaa tekemään muutoksia elämässä, jotta vointi olisi jatkossa parempi.

Kotona olen saanut nukuttua paremmin ja lapset ovat olleet päivisin päiväkodissa. Oliviakin oli hoidossa kertonut, että äiti on sairaalassa lepäämässä, joten tabua en tästä aio kehittää. Olen huomannut, että tuotuani esiin oman väsymykseni ja uupumukseni, siitä on ollut helpompi kertoa myös muille. Ja hirvittävän paljon olen alkanut saamaan vertaistukea ympäriltäni myös ihmisiltä, joiden olen itse uskonut olevan täysin eri tilanteessa, mitä olin ajatellut. Miten väärässä olinkaan. Väsymys ja siitä johtuva uupumus on huomattavasti yleisempää, mitä olin ajatellut. 

Tänään on muuten syntymäpäiväni, täytin 31 vuotta. Ajatella, en olekaan enää kolmekymppinen, olen kolmeykkönen.

Arkikiireitä.

Mieheni lähti sunnuntaina päivällä taas opiskelukaupunkiinsa ja mulla alkoi tuttu ja turvallinen arkiyksinhuoltajuusviikko. Lisähaasteita tälle viikolle tuovat Olivian lauantaiset 3v juhlat sekä meidän kaksi kirppispaikkaa Joensuussa, joita olisi hyvä käydä välillä siistimässäkin!

Tämä viikko koostuu aika pitkälti siivoamisesta, juhlien järjestämisestä, leipomisista ja toki perusarjen pyörittämisestä. Olivia on tänään ja perjantaina klo 9-15 päiväkodissa, joten hommat edistyy täällä pikkuisen nopeammin. Kello on vasta puoli yksi ja olen jo raivannut ja siivonut koko alakerran! Tekemistä toki riittää vielä vaikka kuinka paljon, kirppistelyn yhteydessä tavaroita on tuotu varastosta sisälle ja vaatteita tuntuu olevan joka paikassa, samoin leluja. 

Käytiin eilen lasten kanssa kirppiksellä järjestelemäsä tavaroita, sillä sieltä tuli soittoa, että olimme laittaneet paikat väärinpäin. Sinänsä se ei haittaa, koska paikat ovat vierekkäin, mutta kun toisella paikalla on pelkästään mieheni vaatteita ja toisella lasten, voi olla aika sotkuisen näköistä, kun ihmiset palauttavat vaatteita oikeasti oikeille paikoille ja miesten kauluspaidat ei nyt näytä hyvältä bodyen keskellä. Lapset olivat onneksi superkiltisti koko eilisen päivän, Alex katseli rattaista meidän touhuja ja Olivia ojenteli minulla henkareita. Käytiin samalla Prismassa ostamassa muutama synttärikoriste ja - tarvike. Kotimatkalla kumpikin yllättäen nukkui ja Olivian yöunille nukahtamisesta ei meinannut tulla yhtään mitään. Kyllä kirosin ne harvinaiset päikkärit alimpaan helvettiin!  

Juhlat järjestän aika pitkälti yksin, Olivian kummi tulee tosin perjantaina jo puolen päivän aikaan Joensuuhun, joten saan hänestä ainakin lastenhoitoapua! Olen koettanut miettiä valmiiksi, mitä teen minäkin päivänä enkä stressaa juuri ollenkaan, sillä toimin paineen alla parhaiten. Myös listat ovat suuri apu ja niitä on jo yksi tehty. Olivian juhlalista, joka kirjoitettiin Olivian kanssa yhdessä. Vieraat, tarjoittavat, ohjelma, koristelut yms. Teemaa meillä ei tänäkään vuonna varsinaisesti ole, mutta korsiteluissa vilahtaa yksi, jos toinenkin Disneyn prinsessa, joten kaipa se teema on prisessamainen.  

Kakkutoiveena Olivialla on rusettikakku. Se on suunnitteluasteella! Marsipaani/sokerimassakakkua en tänä vuonna halua tehdä, luultavasti teen kermakakun. Lisähaastetta leipomisille tuo Olivian päiväkotisystävän muna-allergia! En oikein tiedä, pitääkö mun ottaa munattomuus huomioon kaikissa ruoissa vai riittääkö, jos teen hänelle ns. omat eväät? Onko kohteliasta, että hänellä olisi esim omia munattomia muffinseja ja keksejä, jos muilla on kakkua, muffinseja ja keksejä? Entäs suolaiset sitten, teenkö pellillisen munatonta kinkkupiirakkaa vai oisko ok, tehdä pieni vuoallinen hänelle erikseen? En ole aikaisemmin joutunut ottamaan huomioon muuta kuin laktoosi-intoleranssin, joten tunnun olevan hieman hukassa, miten nyt toimin. Haluan kuitenkin, että kaikki viihtyvät eikä ystävän vanhempien tarvii olla paniikissa, että heidän tytär saa allergisen kohtauksen meillä! Tytön isä tulee kylläkin juhliin mukaan.

Päätöksiä pitäisi kyllä pian tehdä, sillä tänään olisi tarkoitus tehdä kauppalista ja käydä kaupassa ennen  kuin haen Olivian hoidosta eli kahden tunnin sisään, haha! Saa nähdä, miten käy..

Huomenna ohjelmassa on kunnon siivous ja joidenkin ruokien alkuvalmistelu. Perjantaina varmasti taas siivousta, koristelua sekä kaikkien ruokien lopullinen valmistaminen. Wish me luck!

Karina

28-vuotias minä.

Mulla oli maanantaina synttärit. Täytin 28. Ajatella, olen kohta kolmekymppinen kahden lapsen äiti ja siltikään en tunne itseäni aikuiseksi. Ulkoisesti voin käyttäytyä (tarvittaessa) kuin aikuinen - huolehdin perheestäni, kodistani, käyn töissä, teen fiksuja päätöksiä jne. Mutta sisäisesti minussa asuu edelleen kakara, joka haluaisi vaan nukkua päivät pitkät, herkutella joka päivä, nähdä ystäviä useammin, "olla vaan", ilman taloudellista stressiä ja aikuisten velvoitteita. Miten helppo se elämä olisikaan!  Ja tylsää.

18-vuotiaana.

Ilman työpaikkaa olisin aina peeaa, ilman kotia pyörisin toisten nurkissa, ystävien kainalo ei öisin lämmitä ja ilman perhettäni olisin kuin tyhjä konvehtirasia. Perhe on kuitenkin se, joka elämään tuo niin valtavan kirjavan ja ihanan sisällön, että sitä en kyllä ihan helpolla lähtisi vaihtamaan.

Olen ollut nyt 10 vuotta täysi-ikäinen. Olen ajanut autoa 10 vuotta. Olen voinut ostaa kaupasta alkoholi- ja tupakkatuotteita niin halutessani. Ja olen muuten ostanutkin, tiesittekö, että poltin tupakkaa melkein 5 vuotta ennen kuin "asetuin aloilleni" ? Mulla oli myös 4 vuoden ajan kielikoru, heh. Olen voinut tehdä viimeisen 10 vuoden aikana periaatteesa ihan mitä olen halunut. Ensimmäiset 4-5 vuotta siitä menivät täysin itseäni etsiessä, kumppania etsiessä. Viimeiset 5 vuotta ovat taas menneet rakentaessa perhettä, hyvää parisuhdetta, opiskellessa ja töissä. Nyt 28 vuotiaana koen olevani jollakin tapaa valmis. 

28-vuotiaana.

Valmis ottamaan vastaan ensimmäiset rypyt, valmis ottamaan vastuuta kaikesta mitä teen, valmis suunnittelemaan tulevaisuutta, valmis tekemään isompiakin valintoja. Valmis.

Maanantaina vietin yhden parhaimmista päivistäni. En sen vuoksi, että oli syntymäpäiväni, vain siksi, että sain olla ihanan tyttäreni kanssa koko päivän. En yritä kasvattaa hänestä isoa tyttöä liian nopeasti, mutta maanantaina me tehtiin isojen tyttöjen juttuja: käytiin kaupungilla shoppailemassa isyyspakkaukseen tarvikkeita, Houkutuksessa synttäriteellä ja mehulla. Nukuimme yhdessä neljän tunnin päikkärit, ulkoilimme pihallamme ja askartelimme illalla erilaisia kortteja. Olimme yhdessä <3

Rakkauspakkaus.

Kiitos elämä viimeisestä 28 vuodesta. Toivottavasti tulen näkemään vielä ainakin 50 vuotta lisää :)

Karina.