Väsyneen päiväkirja: paniikkikohtaus.

Lauantai, sen piti olla kiva kotipäivä, jolloin pesen pyykkiä, siivoan kotona ja loppupäivän vietän lasten kanssa Olivian ystävän 5-vuotis synttäreillä. Ja niihän se päivä menikin. Kylässä tosin aloin tuntemaan ahdistuneisuutta ympyröivistä ihmisistä. Koin, etten jaksa olla yhtään sosiaalinen ja lähdinkin kesken juhlien käymään yksin kaupassa, ihan siksi että pääsen hetkeksi pois. Pois kertomasta, mitä minulle kuuluu, mitä perheellemme kuuluu ja niin edelleen.

Kauaa en ollut poissa ja juhlissa vierähti yhteensä neljä tuntia. Lapsille tosi mukavaa puuhaa leikkiä päiväkotikavereiden kanssa muuallakin kuin päiväkodissa. Kotiin palattuamme olin kuitenkin henkisesti aika loppu. Ilta meni laskiessa minuutteja, milloin mies palaa reissultaan kotiin.

Sitten hän tuli. Lapset olivat aivan innoissaan. Minä olin helpottunut, nyt oli toinen aikuinen jakamassa taas arkea. Sovittiin, että katsotaan illalla leffa ja jutellaan. Elokuva ei ollut kauhean onnistunut valinta, mutta se siitä. Pahin oli vasta edessä. Makoilimme vierekkäin sängyssä ja aloimme puhumaan minun voinnista. Miksi olen näin väsynyt, ahdistunut, mitkä ovat ne syyt tähän kaikkeen?

Ja sitten se tuli. Tunne, että keuhkoissa on suuri möykky. Se kasvoi ja kasvoi , kunnes yks kaks se valtasi hengitystieni. Happi alkoi loppumaan, haukoin henkeä, mutta en saanut happea. Haukoin ja haukoin, yritin pysyä rauhallisena, mutta paniikki yltyi - en saa henkeä. Sydän alkoi tykkyttämään tuhatta ja sataa, vartalo alkoi tärisemään. Nousin istumaan, nousin sängystä ylös ja kävelin parvekkeelle. Ajattellen, että raikas ilma auttaa. Henkeä ahdisti. Menin makaamaan parvekkeen lattialle, nousin ylös. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lyhyt sisään, pitkä ulos. Pidempi sisään, pitkä ulos.

En osaa sanoa, miten pitkään tätä lopulta kesti, mutta kun aloin saamaan taas henkeä, kävin hakemassa lasin vettä ja palasin sänkyyn. Täristen kävelin rappuset ylös, tuntien, miten jokainen kohta sisälläni tärisi. Menin makuulleni ja nukahdin. Nukuin heräämättä koko yön. Aamulla heräsin pistävä kipu vasemmassa rinnassa. Tätä pistävää kipua on jatkunut koko päivän.

Paniikkikohtaus - elämäni ensimmäinen. Edes pahimmat tilanteet elämässäni eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle vastaavaa. Mistä ja miksi se tuli nyt?

Tänään koetin olla ajattelematta koko asiaa. Olin ilmoittanut jo perjantaina miehelleni, että sunnuntaiaamuna lähden kotoa pois, en tiedä minne, enkä tiedä miten pitkäksi aikaa, mutta lähden pois. Ja niin minä lähdin. En heti aamusta, koska vastuuntunnollisena annoin ensin oman panokseni kodinhoidossa ja leikkasin nurmikot, mutta heti sen jälkeen.

Haaveenani oli lähteä ajamaan kohti Kolia. Ottaa läppäri ja kamera mukaan. Tehdä niillä jotain. Tai kantaa vain mukanani. Kello oli kuitenkin liian paljon, kun lähdin, joten muutin suunnitelmiani ja päätin käydä kiertämässä isompi kirpputori. Olivialla ei ole ainuttakaan paria shortseja. Ajatus tuntui hyvältä, mutta todellisuus paikan päällä oli kaikkea muuta kuin koskaan aikaisemmin.

Ahdistus! Kirpparilla minua valtasi valtava ahditus. Yritin vältellä ihmisten katseita, pitää katse tiiviisti hyllyillä, etsien sitä, mitä tulin hakemaan. Tunsin, miten sydämeni alkoi tykyttämään. Entäs jos tulee joku tuttu vastaan? En halua jutella kenenkään kanssa. En halua selitellä mitään. En halua kuulla toisten kuulumisia enkä kertoa omiani. Selviänkö kirpparireissusta, mitä jos saan taas kohtauksen?

Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Shortsit kassalle ja ulos. Selvisin.

Mitäs sitten? Läppäri ja kamera ovat mukana. Auto alla, ei "kotiintuloaikaa". Lähdenkö sittenkin ajamaan Kolille? Entäs jos siellä ei olekaan minulle mitään ja ajelen turhaan? Kannattaako ajaa niin kauas, kuin lähempääkin voi löytää paikan istua ja kirjoittaa.

Hitot Kolista. Ajan sittenkin Jokiasemalle. Riskialtista kyllä, mutta varmuudella tilaa istuskella läppärin kanssa. Riskialtista, koska Jokiasemalla on aina porukkaa. Onneksi on sunnuntai, tuskin on hirveästi tuttuja.

Turhaan pelkäsin, olen ollut täällä nyt melkein tunnin ja en tunne ketään. Täällä on pirun kylmä, mutta eräänlainen rauha. Sanotaan, että vesi rauhoittaa. Istun laituriterassilla, 3m vedestä. En osaa sanoa rauhoittaako vesi vai se, että saan olla ihan rauhassa.