Lenovo Yoga 720 kriisi.

Kylläpä kriisin nyt itselleni tekaisin! Tilasin perjantaina Gigantista Lenovo Yoga 720 kannettavan tietokoneen ja jo tänään noudin koneen postista. Kauniista mustasta laatikosta löytyi ihanan ohut, kevyt ja tyylikäs kone, aivan täydellinen.

Tai no. Melkein täydellinen. Nimittäin tästä puuttuu kameran muistikortin lukija ihan täysin! Mulla ei ole ollut kymmeneen vuoteen sellaista läppäriä, jossa ei kortinlukijaa olisi enkä tämän vuoksi osannut edes tarkistaa tiedoista tätä ominaisuutta, mulle kun se on ollut ihan itsestäänselvyys.

Ja siinäpä se kriisi nyt sitten on. Palautanko koneen ja hankin sellaisen koneen, jossa on tämä kaipaamani ominaisuus vai ostanko usb liitännällä varustetun muistikortinlukijan? Teenkö nyt kärpäsestä härkäsen vai olenko tottunut "liian hyvälle"? Kone muuten vaikuttaa hyvältä. Menee pieneen tilaan, näytön kääntyvyys on plussaa, näytön koko ihan sopiva, vaikka mietin sitäkin, että onko 13,3 liian pieni. Näppäimistö on hyvä ja tällä on tosi helppo naputella. JBL kaiuttimet toistaa musiikkia oikein hyvin ja jopa läppärin kamera on yllättävä hyvä..

Mutta minä vaan kuvittelen sen säätämisen adapterin kanssa ja pelkään, että se hidastaa kaikkea niin paljon, etten kohta kirjoita blogia ollenkaan. Typerää, i know. Näen silmissäni, miten oon täynnä kirjoitusintoa, kamera on täynnä ihania kuvia. Istun mukavasti jonnekin ja annan ajatusten tulla ulos, kunnes tulee aika lisätä kuvat tekstiin.. ja pam, oon unohtanut usb kortinlukijan jonnekin, mihin en edes muista. Alan etsimään sitä pitkin taloa, käyn kaikki käsilaukut läpi, tarkistan auton lattiat, syyllistän lapsia ja lopulta löydän sen Legoen seasta. Ja niinhän siinä käy! MIKSI, oi miksi tässä ei ole sisäänrakennettua kortinlukijaa? OI MIKSI teen tästä niin ison ongelman?

Onko teillä kaikilla sisäänrakennettu muistikortinlukija? Jos ei, miten siirrätte nopeiten kuvat koneelle? Nyt tuli muuten vähän typerä olo.. mullahan on wifi-muistikortti eli periaatteessahan saan kuvat koneelle ilman mitään välikäsiä! En vaan yhtään muista mikä siinä oli salasanana, täytyy varmaankin ottaa selvää. Huh, joskus on nähtävästi hyvä purkaa ahdistus sanoiksi!

Kahden tunnin kokemuksella tämä kone on aika ihana <3

Karina

Muistoja vuodelta 1994.

Taitaa olla viimeiset kesäpäivät käsillä! Ilma on viilentynyt, aurinko ei lämmintä enää yhtä lailla kuin heinäkuussa ja tunnelmakin on jotenkin syksyinen. Kylmää, aivastuttaa, tekee mieli kaivautua vilttiin ja juoda kuumaa teetä. Eikö?

Minulle 1.syyskuuta tarkoittaa virallista syksyn alkua, sillä kun asuimme Eestissä, alkoi kouluvuosi aina 1.9. Muistan oman ensimmäisen koulupäivän vieläkin. Vuosi oli 1994 ja asuimme silloin Tallinnassa Mustamäellä. Alakouluksi kutsuttiin 1-4 luokkia ja koulun nimi oli Lepistiku Algkool. Kotoamme käveli kouluun alle kymmenessä minuutissa ja suurin osa kavereistakin asui matkan varrella.

Ensimmäinen koulupäivä oli jännittävä. Minulle ehkä vielä enemmän kuin muille, sillä menin eestinkieliseen kouluun, puhumatta itse sanaakaan eestiä. Kun muut lapset pääsivät koulun jälkeen kotiin leikkeihin, veivät vanhempani minut yksityiselle eestin kielen opettajalle. Tai hän tuli meille kotiin. Yhdessä me tehtiin tehtävät ja hän opetti minulle kieltä. Tätä jatkui pitkälle 2.luokalle asti, kunnes eräänä päivänä tunsin olevani valmis. Olin oppinut minulle täysin uuden kielen muutamassa vuodessa, koulun, ystävien, harrastusten ja yksityisopettajan parissa. 

Eestin kielen opettajan sylissä, 1994. Pöydällä Aabits eli Aapinen.

Vieläkin ihmettelen, miten reipas olin. Pieni 7-vuotias tyttö! Miksi kerron tästä nyt, johtuu ihan vuodenajasta. Joka syksy mietin omaa koulutaipaleeni alkua - vaikeuksia, mahdollisuuksia, lapsen iloa ja keveyden tunnetta. Nyt aikuisena ymmärrän, miten tärkeitä rutiinit ja vanhempien tuki olivat. Mikään ei ole mahdotonta, jos siihen saa kannustusta ja tukea! 

Minulta on monesti kysytty, miksi en puhu lapsilleni eestiä tai venäjää. Olen itsekin sitä miettinyt, aikoinaini jopa kirjoitin postauksen aiheesta, sen löydät tästä. Edelleen olen samaa mieltä, mitä silloinkin. Kieliä ehtii kyllä opettelemaan myöhemminkin, ensin haluan lasteni oppivan äidinkielensä täydellisesti, ettei käy niin kuin minulle. En unohda ikinä yliopiston professorin sanoja: Karina, sinä et osaa venäjää etkä suomea, koeta nyt opetella edes jompi kumpi kieli. Ja minä opiskelin silloin suomi-venäjä kielen kääntäjäksi! Ne sanat satuttivat ja satuttavat edelleen todella paljon. Vaikka tottahan se on. Minä olen kolmikielinen ja pärjään kaikilla kielilläni itselleni täydellisesti. Äidinkieltä minulla ei ole, eikä tule. Tälläinen mä oon, erilainen.

Palatakseni vielä vuoteen 1994, haluaisin sanoa sille pikkutytölle, että raskas on tie, mutta pitkälle se vie! Sulje korvasi kiusaajilta, sulje silmäsi loukkauksilta, keskity positiivisiin ajatuksiin ja ole yhtä ihana, kuin aina olet ollut. Minä rakastan sinua, minä! 

Muistatko sinä sinun ensimmäisen koulupäiväsi?

Sateista tiistai-iltaa!

Karina

Unelmien matka Amerikkaan: Miami.

Matkakertomuksen ensimmäiseen osaan, New Yorkia koskevaan kertomukseen pääset tästä.

Unelmien matka Amerikkaan: Miami.

Miamista minulla ei kauhean paljon kerrottavaa ole, sillä olimme siellä vain 3 yötä ja päivät olivat tarkoitettu rentoutumiseen rannalla ja shoppailuun. Saavuimme New Yorkista Fort Lauderdalen lentokentälle joskus seitsemän aikoihin illalla ja pienen selvittelyn jälkeen suuntasimme kävellen Rental Car Centeriin, Alamon pisteelle, josta olin etukäteen varannut meille vuokra-auton.*

Autonvuokraus* sujui näin ensikertalaisellakin helposti, kunhan vaan piti päänsä. Virkailija oli todella innokas tarjoamaan kaikenmaailman lisäpalveluita, isompaa autoa, puhelinnavigaattoria, parempia penkkejä, mukavampaa ajoa jne. Ainut tarjous, johon tartuin oli se, että saimme tuoda auton tyhjällä tankilla takaisin. Näin jälkikäteen, senkin olisi voinut hoitaa itse, ei se tankkaaminen ole Jenkeissä yhtään sen mystisempaa kuin Suomessakaan.

Hoidettuamme paperiasiat kuntoon, saimme parkkipaikalta valita maksuluokkaamme sopivasta rivistä itsellemme auton. Valitsimme valkoisen Jeep maasturin, jolla oli ihan superhyvää ajaa. Olin ladannut Suomessa Here sovelluksen sekä tarvittavat kartat ja offline tilassa pystyin navigoimaan todella kätevästi puhelin GPS:ssää käyttäen. Pisteet Herelle, oli tosi kätevä navigaattori!

Sit ei muuta kuin auto kohti Miami Beachia ja Townhouse Miami hotellia*. Hotelli itsessään oli oikein kiva, rannan lähellä. Auto jätettiin hetkellisesti hotellin eteen, josta Valet parkkipalvelun henkilö vei auton jonnekin kauemmas parkkiin. Tämä maksoi 36 dollaria päivältä ja auton sai käyttöön ilmoittamalla siitä hotellin respaan. Seuraavana päivänä saimmekin sitten odottaa 40 minuuttia, että auto tuodaan! Normaali odotusaika olisi ollut vajaa 10 min, mutta aina ei viestit kulje perille ja asiakkaathan siitä sitten "kärsii". Lähtöpäivänä auto taas ilmestyi viidessä minuutissa, joten selvästikin ekana päivänä oli jokin virhe tapahtunut, hotellin tai Valetin päässä.

Eli hotellille saavuimme pe iltana ja heti seuraavana aamuna eli lauantaina suuntasimme kohti Sawgrass Mills Outlettia. Siellä vierähtikin koko päivä ja olimme takaisin hotellilla vasta kahdeksan jälkeen illalla. Sawgrass Mills Outletissa oli tosi hyviä liikkeitä ja ostoksia tuli tehtyä mm. näissä liikkeissä: Michael Kors, Calvin Klein, Tory Burch, Guess, Tommy Hilfiger, Levi´s, Victoria´s Secret jne. Tein kieltämättä aika hyviä löytöjä!

                                               (Kuvan on ottanut äitini, minä ajoin).

Sunnuntaina vietimme rantapäivää, tai ainakin yritimme. Olimme kerenneet olla vasta kaksi tuntia biitsillä, kun alkoi satamaan vettä! Ja sitähän sitten tuli useamman tunnin ajan. Keräsimme kamppeet kasaan ja lähdimme kävelemään ostoskadulle, jossa lähinnä ikkunashoppailtiin. Oli varmaan jo ähky edellispäivän shoppailuista eikä ollut oikein intoa kiertää kauppoja. Pysähdyimme kuitenkin syömään Pizza Rusticaan, josta sai valtavan kokoisia pizzoja. Illasta olimmekin jo sen verran väsyneitä, että pakkasimme matkalaukut valmiiksi ja aloimme unille, seuraavana päivänä oli edessä lento Los Angelesiin.

Maanantaina, 3.7 luovutimme huoneen ja lähdimme ajelemaan pitkin rantaa kohti lentokenttää. Aikaa oli vaikka kuinka paljon, joten pysähdelimme matkan varrella mm. kahville ja rantaparkkiin, jossa oli pieni näköalatorni ja upea ranta. Matka sujui tosi jouhevasti ja paljon kivempi oli ajaa pienempää tietä kuin moottoritietä pitkin kentälle. Auton luovutus sujui sekin ongelmitta ja paria tuntia ennen L.A.:n lentoa, olimme jo kentällä odottamassa ja sushia syömässä.

Miamissa oli kivaa ja rentoa, aurinkoista ja todella paahteista. Tuntuu, ettei happi kulkenut, välillä oli ihan tuskaisen kuumaa. Ja onhan se paikka ihan erilainen kuin esimerkiksi New York, joten olen tyytyväinen, että käytiin myös siellä. Tästä matka jatkuukin sitten Los Angeles postauksella :)

Karina

*mainoslinkkejä