Minä ja urheilu.

Olen ollut pienestä pitäen urheilullinen. Aloitin 7-vuotiaana akrobatian, joka jäi selkäkipujen takia 12-vuotiaana pois. Tilalle tuli karate, jota tuli harrastettua 15-vuotiaaksi. 15-vuotiaana vaihdoin karaten potkynyrkkeilyyn ja sen parissa viihdyin 19-vuotiaaksi. Olisin viihtynyt pidempäänkin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Aloitin 19-vuotiaana yliopisto-opiskelut Savonlinnassa Joensuun yliopistossa Kansainvälisen viestinnän laitoksella (KVL). Savonlinnassa ei ollut potkunyrkkeilyä tarjolla, joten keksitytin baareissa ravaamiseen, alkoholin nauttimiseen ja tupakan polttamiseen. Ainiin, ja välillä kävin näyttätymässä yliopistolla. Olin "sopivasti" sinkku ja tein mitä huvitti, milloin huvitti. Taisin mä muutaman kerran aerobicissakin pyörähtää, muttei vaan ollut mun juttu. Kaipasin menoa, adrenaliinia, hien ja veren makua suussa.

Muutama vuosi siitä ja meidän laitos siirrettiin Joensuuhun. Osa opiskelijoista siirtyi mukana, minä myös. Heti ensimmäisenä otin selvää potkunyrkkeilystä ja valitettavasti sain kuulla, ettei seuraa löydy.Thai-nyrkkeily tosin löytyi, ajattelin että, what a heck, annetaan mahdollisuus. Muutaman kuukauden kävinkin treeneissä, mutta mun polvet sekä selkä  ja betonilattia eivät sopineet yhteen. Lopetin.

Kun 2009 syksyllä tapasin mieheni, en ollut käytännössä urheillut kahteen vuoteen. Vihasin ja vihaan edelleen lenkkeilyä. Joka kerta kun käyn vaunulenkillä, tekee mieli taputtaa itseäni olkapäälle - sä teit sen! En ollut koskaan käynyt salilla, koska tiesin, etten osaa tehdä siellä mitään. Mieheni taas kävi niihin aikoihin pakkomielteisesti 4 kertaa viikossa salilla. Ja näin sai houkutettua minut mukaan. Tuloksia alkoi syntymään ja se nosti adrenaliinia, mikä taas antoi sen ihanan hyvän olon tunteen. Olin jo hyvässä vauhdissa, kun mummoni kuoli yllättäen ja olin melkein 2 viikkoa Tallinnassa hänen luonaan ja myöhemmin hautajaisissa. Palatessani kotiin, mikään ei oikein tuntunut miltään. Urheilu pikkuhiljaa jäi ja joka kerta kun mies lähti salille, onnistuin jollain verukkeella, valheella jäämään sohvalle katsomaan salkkareita ja aika usein myös syömään suklaata, jäätelöä, ihan mitä vaan hyvää.

Raskaana ollessani kärsin kovista alaselkäkivuista ja synnytyksen jälkeen kaiken maailman kohduntulehduksista, rintatulehduksesta jne. Ainut liikunta olivat satunnaiset lenkit vaunujen kanssa ja tottakai vauva-kahvakuulan jokapäiväiset nostelut ja kanniskelut.

Kunnes nyt, kun Olivia on melkein 6 kk ikäinen, otin itseni niskasta kiinni ja aloitin liikkunnan tästä päivästä lähtien. Olin tänään klo 19.30-21 kuntonyrkkeilyssä ja torstaina on bodywork tunti. Ma ja to illat tulevat olemaan pyhitettyjä näille. JOS vaan ehdin ja "jaksan" aion käydä ainakin kerran viikossa salilla ja kerran viikossa pidemmällä vaunulenkillä. Myös ruokavalio joutuu nyt tarkkailuun. Haluan nähdä tuloksia 8 viikon päästä. Minä pystyn siihen! Ja te pystytte kans!! Ei jäädä sohvalle makaamaan ja ruikuttamaan kadonneiden vatsalihasten perään, asennetta naiset, tuetaan toisiamme, kannustetaan ja näytetään kaikille, mihin me psytymme! :)

Adrenaliinihöyryissä, terveisin, Karina.

          Kuva otettu helmikuussa 2010