Äidin vapaa aamupäivä

Ah ihanaa. Istun tällä hetkellä kampaajan tuolissa ja tunnen uusien kesäraitojen lämpenevän päässäni. 

Ulkona paistaa aurinko, Olivia on isänsä kanssa kotona, mieli on hyvä ja elämä hymyilee :)

Meidän Juhannus meni erittäin hyvin, oli mukavaa, että omat vanhempiani, pikkuveljeni sekä miehen kaksi sisarusta perheineen olivat luonnamme juhannuksen vietossa. Ohjelmassa oli beach volleyta, grillausta, paljussa lillumista, herkkuja ja paljon iloa :)

Sain tänään myös vihdoin ja viimein synnytyslahjani takaisin, 

                   Sitä oli jo ikävä :)

Kampaajan jälkeen käyn vielä vähän shoppailemassa ja sitten kotiin lentopallon pariin!

Kuvia Juhannusviikolta:

Olivian isä ja serkku laulavat Oravanpesää yhdessä :)

Mukavaa viikkoa teille!

On aika esitellä itseni (pienen mutkan kautta).

Tänään on ollut jotenkin todella laiska olo heti aamusta lähtien. Yö oli pikkasen parempi edelliseen verrattuna, nyt herättiin tasan 3 tunnin välein ja nukkumaan paluu ei ollut yhtä vaikeaa. Sain itsekin hyvin nukutuksi. Sitä on jo tottunut, että yöllä herätään, nukutaan, herätään.

Vaikkakin se välillä "rankkaa" onkin, niin olen silti nauttinut tästä pikkuvauva-ajasta ihan täysin, harmittaa jo nyt, kun se menee sitten niin äkkiä ohi! Minun pikku tuhisija on maailman ihanin <3 data-blogger-escaped-br="">
Päiväunet tyttö on nukkunut täydellisesti. Tiistaina 4h, keskiviikkona 4,5h ja nyt on takana 3 tuntia ja vielä vaan tuhisee.

Vaikka mua kovasti laiskottikin, ruoka ei itsestään valmistu (varsinkin kun mies on töissä), joten tein iiiison kattilallisen jauhelihakeittoa. Siinä ois armeijalle ruoat... en ole koskaan osannut tehdä pieniä annoksia. Aina se on tätä, varsinkin keittojen kohdalla :D se ei meitä tosin haittaa, koska mies ottaa aina kotoa eväät töihin, meillä meneekin noin 8 annosta ruokaa 3 päivässä ja sitten on taas uuden ruoan aika. Ja kun tekee hyvää ruokaa, ei kyllästy vaikka söisikin 4 päivänä samaa :)

Blogini aiheet tulevat jatkossa hieman muuttumaan, kirjoitin ennen raskausaikaa life style tyylistä blogia, jossa oli kaikkea mahdollista mun elämästä, paljon ruokakuvia, joitakin muotijuttuja, matkustamisesta, perheestä ja arjesta. Nyt kun vauva on syntynyt, tämä ei selvästikään ole enää odotusblogi. Pääasiassa lapsesta kertovaa blogia tästä ei myöskään tule, enemmänkin minun omasta elämästäni. Tulossa on kuitenkin vaikka mitä: nimiäiset, ensimmäinen äitienpäivä, pikkuveljen rippijuhlat, juhannus todella isolla porukalla, meidän häät (joita olen organisoinut, mutten täällä pahemmin kirjoitellut, koska eivät liittyneet odotukseen millään tavalla), Lontoon matka äitini kanssa jne jne jne. Olivia on syntynyt meidän elämään, me elämme nyt perheenä täysin uudenlaista arkea ja juhlaa- ne on aiheet, joista jatkossa kirjoitan.

Toivottavasti ymmärrätte ja pysytte mukana. Voin varoittaa, että ruokakuvia tulee olemaan! :D

Astun nyt tavallaan kaapista ulos: jos haluatte nähdä mitä olin ennen raskautta niin olkaa hyvä, vanhan blogini osoite:

http://chardonnay-chardslife.blogspot.fi

sinne pääset myös painamalla tätä ;)

Kertokaa sitten tänne mitä mieltä olette vanhasta ja voisiko nämä kaksi yhdistää :)

Hylkäsin mieheni synnytyksessä.

Ihan alkuun täytyy sanoa, että mieheni oli todella kultainen koko urakan ajan.

Avautumisvaiheessa hän oli korvaamaton apu, joka piti huolen, että söin, join ja muistin levätä. Ammeessa ollessani mieheni oli se, joka piti ilokaasua mun kasvoilla kun sitä tarvitsin, kuivasi minut, toi pillimehuja ja teki kaiken mitä ikinä puysin.

Mutta auta armias kun tuli ponnistusvaihe!! Mä en halunnut kuulla enkä nähdä miestäni! Hän seisoi minun oikealla puolella ja tuki niskojani sekä antoi juomista kun sitä pyysin. Muuten käskin olla sen ihan hiljaa ja kun toinen sattui vastaamaan kätilölle jotakin, huusin sille " jos et osaa olla hiljaa, mee käytävälle". Kun kätilö tuki jalkaani ja mies samanaikaisesti niskaani, satuin sanomaan "just noin, toi tuntuu hyvältä" niin mieshän ajatteli, että puhun hänelle ja alkoi työntämään niska/hartioitani vielä enemmän eteenpäin, jolloin taas huusin hänelle " no et sinä, vaan kätilö". Ja sitä rataa.

Miksi toimin näin? En tiedä, jotenkin sitä keskittyi vain ihan täysin itseensä ja tunsin, että haluan miehen olevan siinä, mutta en konkreettisesti halua nähdä/kuulla hänen olevan siinä.

Mieheni ei tästä loukkaantunut, häntä vaan harmitti ettei pystynyt olemaan enemmän tukena - kun taas minun näkökulmasta hän oli täydellinen tuki, koska kuunteli minua :)

Ehkä seuraavassa synnytyksessä osaan sitten ottaa miehenkin huomioon :D