lauantai 28. joulukuuta 2013

Lapsellinen äiti.

2,5kk lomasta on jäljellä enää 16 kokonaista päivää. Vain kaksi viikkoa! Mulle kävi taas perinteiset: mihin tää aika on kadonnut? Takana on toki 3 viikkoa porukoilla asumista, viikko Päivin kanssa, viikko Päivin ja mieheni kanssa, melkein viikko Krabilla häälomaillen, joulu ja kohta uusi vuosi - paljon tapahtumia, en voi kieltää. Mutta enää kaksi viikkoa?

Olen niin tottunut olemaan täällä, etten rehellisesti sanottuna osaa enää ajatella Suomea ja sen kylmyyttä. Sitä, ettei aamulla laiteituissa vaatteissa voi olla koko päivää ja vaikka yötä ulkona  ja sitä, ettei Oliviakaan voi Suomessa viedä shortseissa ja t-paidassa ulos. Pukeutuminen talveen ja vauva ulos nukkumaan? Mitä päälle?

Luultaavasti paljon. Väliasua ja haalaria, pipoa ja rukkasta.

On ne murheet mullakin. Vaikka nautin tästä ajasta ja mahdollisuudesta suunnattomasti, tunnen myös huonoa omatuntoa, että olen täällä näin pitkään. Toiset ovat onnessaan, kun pääsevät 14 päiväksi reissuun ja minä vingun, että 2,5kk reissusta on enää 16 päivää jäljellä. Huh, että hävettää.

Elän tällä hetkellä jonkinlaista tunteiden vuoristorataa. Olen samalla hetkellä sekä onnellinen, että surullinen, kiitollinen, että kiukkuinen, ihana ja non-ihanan. Hormooneja on helppo syyttää, mutta joskus on katsottava myös peiliin. Olen tehnyt täällä pientä itsetutkiskelua ja huomannut, että olen erittäin lyhytpinnainen ja malttamaton. Okei, ei nämä ole uusia juttuja minulle, olen nämä aina tiennyt, mutta vasta nyt olen tajunnut, miten nopeasti minut voi saada hermostumaan ihan mitättömistä asioista. Miten tartun lillukanvarsiin, niin kuin mieheni sanoo ja miten loukkaan salamana muita ihmisiä, jos jokin ei mene niin kuin olen itse halunut tai ajatellut.

Esimerkiksi eilen, olimme miehen ja Olivian kanssa altaalla, kun äitini soitti. Olin lupautunut vanhempieni englannin kieliseksi avuksi pankkiin ja olimme edellisenä iltana sopineet, että he soittavat puoli tuntia ennen mun hakemista, jotta osaan olla valmiina. Puhelin siis soi ja vastasin ensin iloisesti, mutta hetkessä iloisuus muuttui ärtyneisyydeksi, äiti nimittäin ilmoitti, että ovat parkkipaikalla autossa odottamassa, jos voisin tulla jo alas. Aloin tottakai skitsoamaan siitä, että olin juuri kuluttanut ensin puoli tuntia siihen, että saan itseni ja Olivian alataalle, se ei muuten ihan nopeaa toimintaa ole, kun ensin pitää antaa lapselle ruokaa, sitten imettää, rasvata, pukea, ottaa tarvittavat asiat kuten vaippa, uimavaippa, leluja, pyyhe, uimarengas, välipala, vesimuki, vara uv hattu, uv puku, kamera, pyllypyyhe, käsidesi, vessapaperia jne jne jne, lopuksi vielä laittaa jossain vaiheessa itsellekin bikinit, jokin rätti sitoa päälle, napata jättilaukku tavaroineen yhteen käteen, Olivia joko toiseen tai vaihtoehtoisesti kantoliinaan ja vielä siihen tyhjään käteen potta ja kämpän avain, sillä ovea ei saa kiinni kuin avaimella. Kun vihdoin olin päässyt hissille, jäin pohtimaan otinko uv asun mukaan, käännyin takaisin kämpille ja noukin vielä senkin tuolinnojalta, sinnehän se oli jäänyt. Päästyäni altaalle sain taas kerran huomata, että unohdin ottaa itselleni rasvaa (jota en edes olisi tarvinnutkaan), omat aurinkolasini enkä tietenkään ollut muistanut ottaa vettä itselleni. Tämän lisäksi olin mennyt altaalle sisäläpökkäissäni.  

Palatakseni siihen puheluun..skitosin siis siitä, että mulla kesti hemmetin kauan päästä altaalle ja kerkesin olemaan siellä vain tunnin, kun he olivatkin jo hakemassa minua enkä ollut yhtään valmis. Äiti yritti selittää, ettei puhelimeeni saanut yhteyttä, jolloin skitsosin vielä enemmän, että eikö hän osaa soittaa mieheni puhelimeen, niin kuin on ennenkin tehnyt. Alettiin sitten pakkaamaan tavaroita taas kasaan, sillä mies ei olisi saanut omia ja Olivian tavaroita sekä Oliviaa yksin kämpille ja neidillä oli nukkumaanmeno aikakin jo tunnin päästä. Vanhempani ilmaantuivat siihen altaalle auttamaan meitä, mutta mitä tein minä? Jatkoin lapsellista valittamista ja olin äkäinen, kuin persiille ammuttu karhu. Iso sellainen.

Eli itsehillintä, missä olet? Julkisilla paikoilla ja vieraiden joukossa, osaan olla kyllä diplomaattinen ja ystävällinen, mutta oma perheeni saa näköjään kärsiä silloin tällöin Karina-hurrikaanista. Rehellisiä jos ollaan, niin liian usein.

Suomeen paluu on päivittäin mielessä, en halua, en halua ja vielä kerran: EN halua. Ajatuskin normaalista arjesta, kylmyydestä ahdistavat. Vielä enemmän ahdistaa tuleva työnhaku ja Olivialle hoitopaikan etsiminen. Vielä kerran, en halua. Voisin jäädä vinkumaan tänne kuin pikkulapsi ja olo onkin kuin pikkulapsella, joka ei saa tahtoaan läpi. Olen tainnut upottautua liikaa unelmissa elämiseen ja unohtanut todellisuuden?

LEAVE ME ALONE. I AM LIVING MY DREAM.

16 kommenttia:

  1. Mä niin tunnistan itseni tuosta perheelle äksyilystä! Mä oon aina ollut ilkeä suustani aina niin halutessani mutta onneksi viimeistään nyt vauvan myötä osaan hillitä itseni. Äitini on aina kärsinyt eniten äksyilystäni ja mullekin tulee paha mieli sen jälkeen kun olen päästänyt suustani jotain typerää.. Ärh! Niin inhottava luonteenpiirre.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perhe on paras ja pahin, mun äiti on kans ollu kovilla mun diivailun kanssa! Jospa tää lievittyy ajan myötä!

      Poista
  2. Ihana postaus! :D oo huomanu itessäni just samoja piirteitä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :D ainakin rehellinen postaus - tälläinen mä olen!

      Poista
  3. Voi ei, on varmasti inhottavaa jättää ihana paikka taakse ja palata arkeen. Mutta älä nyt ainakaan stressaa loppu lomaasi, vaan nauti! Aivot johonkin nolla asennolle, ja ei ajatuksiakaan Suomelle ennen kuin se on oikeasti ajankohtaista. Mutta tiedän, että stressaa, minuakin stressaa kaikki töihin liittyvä.

    Ja muuten, Plussa-asteita täällä Suomessakin on, märkää ja harmaata. Ei edes lunta helpottamassa pimeyttä, plääh.

    VastaaPoista
  4. eipä se täällä suomessakaan kylmä ole, 4 astetta plussan puolella,,, 2 viikon päästä voi tosin olla eri juttu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eipä ole, jos on noin lämmintä! Jospa se pakkanen tulee mua kiusaamaan sitten parin viikon päästä!

      Poista
  5. Nää sun aurinko postaukset kyllä piristää näitä suomen harmaita päiviä. Nytkin täällä sataa vettä, ja on tosi pimeää,vaikka kello tulee vasta 13.. Huh, pysy siellä vaan, täällä on kylmä ja märkää :D

    VastaaPoista
  6. Nauti viimeisistä päivistä! Ainahan sinne voi palata takaisin, ootteko harkinnut jopa sinne muuttamista? Paikka kuulostaa kuitenkin tutulta ja tärkeältä :) Ja vähän täytyy lohduttaa, ei täällä suomessa lunta ole, eikä kovin kylmää. Toki kylmempää kuin siellä, mutta lumesta ja paksuista ulkovaatekerroista ei siis tietoakaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omassa pienessä mielessäni olen kieltämättä miettinyt, mitä jos tänne muuttaisi vaikka vuodeksi pariksi asumaan, mutta ei taida olla kovin realiatinen haave. Jos opettelisin thai kielen niin varmasti löytisi hyvä työpaikkakin thai-suomi-venäjä-englanti-viro-osaajalle, mutta tällä hetkellä osaan sanoa thaiksi vain muutaman fraasin/sanan. Päivää, näkemiin, kiitos, kyllä, lasku, vesi, kovemmin (hieronnassa jotkut hipsuttaa hieronnan sijasta) jne. Näillä ei vielä pitkälle päästä.. Tämä on myös meidän viimeinen reissu pitkään aikaan tänne, sillä myös vanhempani ja veljeni ovat nyt viimeistä kertaa puoli vuotta täällä. Heitä odottaa uudet haasteet ja maisemat :) mun seuraava haave on valloittaa Jenkkilä, joten senttien säästäminen on alkanut siihen tarkoitukseen! :)

      Poista
  7. Hah! ei täällä ainakaan kylmä ole :p

    Nauti vielä kun voit ! Ja tunnistan myös itseni tuosta tekstistäsi.. :) Lyhyt pinna ja hermostun äkkiä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Roosa! Mukava saada kohtalontovereita, lyhytpintaisia sellaisia! :)

      Poista
  8. Karina- hurrikaani. hehehe :D tervetuloo vaan Suomeen!! Täällä päässä ollaan ainaki ihan masiksessa tän pimeyden keskellä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, odotahan vaan kun laskeudun Joensuun kentälle! :) voi hurrikaani tuoda lumimyrskyn mukana!

      Poista

Kiitos kommentistasi! Vastaan pian :)