torstai 16. huhtikuuta 2015

Neuvostoliittolapsi esittäytyy!

Viimeisen parin kuukauden aikana on tullut niin paljon uusia lukijoita lisää, että pieni kunnollinen esittäytyminen olisi ehkäpä paikallaan? Kuka minä olen ja miksi kirjoitan?

Minä olen Karina, mutta sen te jo tiedättekin. 27 -vuotias, melkein 28, mutta siitä ei puhuta. Eikä siitäkään, että kolmekymppiset lähestyy! Vaikka toisaalta minulla on todella ristiriitaiset tunteet itseni suhteen. On kiva olla melkein kolmekymppinen - koulut käyty, perhe perustettu, naimisiin menty, vakityöpaikkakin löytyy.. mutta samalla taas oon kamalan hukassa. En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona! Teen tätä työtä nyt, mutta teenkö vielä 3 vuoden päästä, haluanko edes?

Jos palataan hieman menneisyyteen, niin minähän olen Neuvostoliittolapsi. Olen aina tykännyt tästä nimityksestä, en tiedä miksi. Minä synnyin toukokuussa vuonna 1987 Tallinnassa Mustamäen sairaalassa. Tallinna on mun kotikaupunkini, paikka, jossa on ystäviä, sukulaisia, maailman paras kampaaja ja mieletön määrä muistoja. Vuonna 2002 meidän nelihenkinen perhe muutti Pohjois-Savoon, pienelle paikkakunnalle. Noin vain. Olihan siitä puhuttu kotona paljonkin, mutta varsinainen päätös oli mennyt minulta täysin ohi. Olin Nilsiässä rippileirillä, kun puhelimeni soi ja äitini kertoi meidän muuttavan viikon päästä lopullisesti Suomeen. Puhelin lensi seinään. 15-vuotias tyttö oli hukassa ja yksin. Miksi Suomeen? Koska mun isä on suomalainen.

Käytyäni lukion, hain Savonlinnaan opiskelemaan, Joensuun yliopistoon - venäjän kielen kääntämistä ja tulkkausta. Mulle sen piti olla helppo, koska puhun äidinkielinäni suomen lisäksi venäjää ja viroa. Mutta ei se ollutkaan niin helppoa. Juhliminen ja kaverit kiinnostivat siinä vaiheessa enemmän ja kandidaatin tutkinnon suorittamiseen meni kuusi vuotta. Sen kuuden vuoden aikana kerkesin asua 3 kesää Helsingissä, olla 3kk Venäjällä vaihdossa, matkustaa useamman kerran Thaimaahan lomailemaan,  muuttaa yliopiston perässä Savonlinnasta Joensuuhun ja onnellisesti myös rakastua nykyiseen mieheeni. Elettiin syksyä 2009.

Elämäni muuttui aikalailla sen jälkeen. Ei ihan heti, mutta pikkuhiljaa. Eka puoli vuotta meni edelleen aika paljon kavereiden kanssa juhliessa, mutta pikkuhiljaa aloin rauhoittumaan ja 2010 keväällä soluasuntoni tavarat alkoivat löytämään paikkansa miehen omakotitalosta. Tarinan, miten ollaan tutustuttu, voit lukea täältä.

12/2010
Vuonna 2012 kesäkuussa sain lopultakin kandin ulos ja päätin, että mun yliopistoura jäi nyt siihen. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Ehkäisy jätettiin pois maaliskuussa 2012 ja positiivisen raskaustestin tein heinäkuussa 2012. Maistraatissa sanoimme tahdon 14.2.2013 ja esikoisemme Olivia Isabella syntyi 20.3.2013, hääjuhlia juhlimme elokuussa 2013. Siitä eteenpäin aika onkin mennyt hurjan nopeasti. 1.9.2014 aloitin työt nykyisessä työpaikassani yhtiösihteerinä vakituisessa työsuhteessa. Marraskuussa 2014 tein sitten taas positiivisen raskaustestin ja pienen pojan odotus alkoi siitä. Nyt eletään jo 26. raskausviikkoa ja jään äitiyslomalle kesäkuun puolessa välissä.

Kuvaaja Hanna Linnove// 08/2013


Viime viikolla juttelin esimieheni kanssa ja mietittiin vähän tulevaa. Miten pitkäksi aikaa tarvitsen sijaista ja milloin palaan täysipäiväisesti töihin. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin niin alustavien suunnitelmien mukasesti palaan töihin vasta tammikuussa 2017, kun nuorimmainen on 1v 5kk. Siinä iässä myös Olivia aloitti päiväkodin ja se on mielestäni ihan ok ikä. Ei ihan vauva enää. Samalla päätiin säästää mun kertyneet vuosilomat hamaan tulevaisuuteen ja jos oikein laskeskelin, voin pitää kesällä 2017 kuukauden mittaisen kesäloman! Ellen sitten pilko lomia sinne sun tänne. Kesäloman pitäminen tänä kesänä tuntuu liian turhalta - jään joka tapauksessa kuukaus ennen laskettua Olivian kanssa kotiin ja olen siitä vielä 1,5 vuotta kotona. Mihin sitä lomaa enää tarvii?

Jos menneisyyttä vielä pohdiskelisin, niin oon ollut aina tosi menevä ja sosiaalinen. Tykkään kun ympärillä tapahtuu ja nuorempana tykkäsin juhlia ja valvoa öitä nuoruudesta nautiskellen. Ei ollut huolia tai murheita. Työelämän aloitin jo 12-13- vuotiaana mansikkapellolla ja siitä lähtien olinkin joka kesä töissä. Jossain vaiheessa manskoiden kerääminen muuttui mansikoiden myymiseksi, sitä kautta taas opiskeluiden ohessa kaupan kassaksi ja jotenkin ajauduin myös konsulentin eli tuote-esittelijän rooliin. Oon tehnyt elämäni aikana lähemmäs 100 promokeikkaa, myynyt milloin mitäkin. Ihan ekan keikkani tein itse asiassa 17 vuotiaana ja viimeisimmän tänä syksynä! Se on sellainen homma, josta ei pääse irtautumaan, jos on vähänkin hinkua haastaa itseään! Mun on ollut tosi vaikeaa kieltäytyä tarjotuista keikoista ihan tässä lähiaikoinakin, mutta valitettavasti päivätyöni menee edelle enkä voisi kukkua puoleen neljään baarissa promoamassa uusia tuotteita, kun kotona on kaksivuotias lapsi ja aamulla pitää olla virkeänä töissä.

03/2015


Olen myös aina tykännyt matkustamisesta enkä koe, että lapsen/lasten saannin pitäisi rajoittaa tätä. Näinpä Olivia onkin jo ennen kahden vuoden ikää ollut 10 viikkoa Thaimaassa, lomamatkalla Turkissa ja sukuloimassa Tallinnassa. Tälle keväälle oli tarkoitus järjestää miniloma Tallinnaan, mutta se saattaa jäädä, sillä syksyksi on vähän isommat suunnitelmat ;)

Mutta, miksi minä pidän blogia? Kaikki lähti siitä, kun aloin odottamaan Oliviaa. Olin löytänyt blogien maailmaan ja oli ihanaa saada vertaistukea, lukea samoilla viikoilla odottavien tekstejä, verrata omia oloja toisten oloihin jne. Alussa kirjoittelin anonyymina, ei kuvan kuvaa, mutta sitten se muuttui tylsäksi. Päätin antaa blogilleni kasvot. Kirjoittaminen tuntuu mulle luonnoliselta, kirjoitin nuorena myös päiväkirjoja (jotka ovat tallessa ja piilossa!! Ei ihan äidille ja isille näytettävää matksua ole mun teini-iässä kirjoitetut materiaalit :D ) Blogi tuntui hyvältä vaihtoehdolta saada muistot yhteen paikkaan. Lukijat tuovat kirjoittamiseen paljon positiivista virtaa ja jaksamista. Yhtyeistyöt taas piristävät arkeani, en häpeä myöntää, että minusta on mahtavaa tehdä yhteistyöjuttuja ja saada asioita testiin tai arvottavaksi. Ymmärrän toki, ettei niitäkään saa olla liikaa, mutta toivottavasti myös lukijat ymmärtää, että niitä on ihan oikeasti kiva toteuttaa eikä se ole varmastikaan keneltäkään pois, jos saan testiin äitiysvaatteita, joista sitten kirjoitan blogini puolella.

Tulevaisuus näyttää tällä hetkellä valoisalta. Viimeistään elokuussa olen kahden pienen äiti ja vietän toista hääpäivääni! Paljon on haaveita muutettu todeksi ja paljon on vielä toteutettavissa. Moniin tarvitaan aikaa ja rahaa, mutta jos jotain olen mieheltäni oppinut, niin se on säästäminen. Säästämällä saa ja hevosella pääsee ;)

Mahtavaa loppuviikkoa teille ja uudet lukijat, tervetuloa! Vanhat taas, kiitos, kun pysytte mukanani, olette tärkeitä <3

Karina

12 kommenttia:

  1. Tämä oli kiva ja mielenkiintoinen postaus, koska itsekin olen aika tuore lukija blogissasi. :) Mukavaa loppuviikkoa!

    VastaaPoista
  2. Ihana teksti :) oon ollu messissä jo pari vuotta :)

    VastaaPoista
  3. Tää oli kiva vanhallekin lukijalle <3 VANHALLE heh.. vuoden lähempänä kolmekymppisiä ku sä ;DD

    VastaaPoista
  4. Mä opiskelin itselleni yhden ammatin, mutta sitten päätin että lähden vielä lukemaan toisen vielä kiinnostavamman ja tässä sitä nyt sitten tullaan tekemään samalla töitä, opiskelemaan että kasvattamaan pientä lasta! :)

    Kiva tällainen postaus, pääsee paremmin kirjoittajasta jyvälle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä uuteen kouluun! Organisointikykyä varmasti vaaditaan paljon, mutta etteköhän saa asiat rullaamaan :)

      Kiitos, kiva kuulla, että tälläinen pieni omanelämänkerta miellytti!

      Poista
  5. Kiitti kun linkkasit tämän kysymyspostaukseen! Sain vastauksen kysymykseeni. ;) Tämä oli kiva postaus! Innolla jatkan seuraamista!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Vastaan pian :)